Tiedonhankinta

Tiedonhankintaa on kaikki aistien käyttöön pohjautuva havainnointi, jolla pyritään hankkimaan jonkinlaista tietoa ympäristöstä. Akateemisena tutkimuskohteena tiedonhankinta kiinnostaa tiedonhankintatutkimusta, joka tutkii kolmea toisiinsa liittyvää ilmiötä. Nämä ovat tiedonhankinta, tiedontarve ja tiedonkäyttö. Tiedonhankinta sisältää myös käsitteen tiedonhaku, joka on etupäässä tietokoneen avulla toteutettava osa tiedonhankintaa.

Tiedonhankinta informaatiotutkimuksessa

“Tiedonhankinnalla voidaan yleisesti ottaen ymmärtää tiedontarpeesta nousevaa toimintaa. Sen tarkoituksena on tunnistaa relevantteja tiedonlähteitä ja kanavia, hakeutua näille lähteille ja kanaville sekä valita tiettyjä lähteitä ja kanavia, jotta niitä voitaisiin hyödyntää tiedontarpeiden tyydyttämiseksi. Tiedonhankinta ei ole itseisarvoinen prosessi, vaan se saa merkityksensä palvellessaan jotakin päämäärätoimintaa, esimerkiksi opiskelua, suunnittelua, ongelmien ratkaisemista tai vapaa-ajan harrastuksia.” Näin kuuluu Tampereen yliopiston Informaatiotutkimuksen professorin Reijo Savolaisen määritelmä tiedonhankinnasta. Tiedonhankinnan lähtökohtana on siis tehtävän tai ongelman tuottaman tiedontarpeen aktualisoiminen ja tarpeen tunnistaminen. Tästä edetään näkö ja kuuloaistin avulla, valitsemaan ja käyttämään tiedonlähteitä sekä kanavia. Informaatiotutkimukseen liittyvässä tiedonhankinnassa hyödynnetään sekä dokumentoituja tiedonlähteitä, jotka voivat olla painettuja tai elektronisia, että henkilölähteitä. Tietoa tarvitseva yksilö tai ryhmä voi hyödyntää myös erilaisia tiedonhankinnan kanavia, joiden kautta päästään eri tiedonlähteille tai niitä sisältäville palveluille. Tiedonhankinnan kanavia ovat esimerkiksi kirjasto ja internet. Tiedonhankinnan kanavana voi toimia myös henkilölähde. Esimerkiksi kouluterveydenhoitaja voi ohjata tiedonhankkijan eteenpäin silmälääkärille. Kun aineistoa tai informaatiota on saatu käsiin, täytyy sen relevanttius punnita, ja relevanteiksi arvioudut aineistot omaksua. Tämä on kuitenkin jo tiedonkäytön aluetta.

Kaikki tiedonhankinta ei ole suunnitelmallista, sillä tietoa voidaan ottaa vastaan myös sattumanvaraisesti. Tällöin puhutaan sattumanvaraisesta tiedonhankinnasta, mutta se voidaan kääntää myös sattumanvaraiseksi tiedon saamiseksi, sillä kyse on pikemminkin tiedon vastaanottamisesta kuin sen tavoitteellisesta hankinnasta. Bussissa ohimennen kuultu juttu tai parturissa luettu aikakauslehden artikkeli kuuluvat tämäntyyppisen tiedonsaannin lähteisiin.

Tiedonhankinta on luontevinta ymmärtää sisällöllistä toimintaa palvelevaksi toiminnaksi laajemmassa toimintakontekstissa; se ei ole itseisarvo, vaan pikemminkin väline muiden asioiden, kuten esimerkiksi työtehtävien, suorittamiseksi. Pyrkiessään tyydyttämään tällaisiin työtehtäviin liittyviä tiedontarpeita, tulevat tiedonhankinnan kannalta relevanteiksi juuri ne aineistot, dokumentit ja tietosisällöt, joita yksilö ei ole vielä löytänyt tai saanut haltuunsa.

Tiedonhankintaan vaikuttavat tekijät

Tiedonhankintaan liittyy kognitiivisia, affektiivisia eli tunteisiin liittyviä sekä tilannelähtöisiä tekijöitä. Nämä tekijät ovat läsnä koko tiedonhankintaprosessin ajan. Hankintaprosessin alussa tiedonhankkijan käsitys lähdemaisemasta on tärkeää: mitä eri lähteitä tai kanavia hän kokee olevan käytettävissä. Jatkoterminä lähdemaisemalle voi olla myös tiedonlähdehorisontti, joka kuvaa tiedonhankkijan käsitystä lähteiden sekä kanavien tärkeysjärjestyksestä ja paremmuudesta. Lähdemaiseman kartoitukseen sisältyy lähteiden ja kanavien luonteen evaluointi. Lähteiden ja kanavien sisältöä, kattavuutta, ajankohtaisuutta ja tavoitettavuutta arvioidaan. Tärkeitä ovat etenkin käsitykset ja kokemukset ponnistuksista, joita vaaditaan lähteille ja kanaville pääsemiseksi. Negatiivisiin kokemuksiin voi kuulua esimerkiksi pitkä fyysinen välimatka: jos lähimpään kirjastoon on matkaa 20 kilometriä, tämä voi johtaa tiedonhankinnasta luopumiseen tai ainakin sen lykkäämiseen. Kirjastomatkan vaatima aika ja raha käytetään toisin. Tarvittavien lähteiden ollessa saatavilla internetistä, on fyysisen tavoitettavuuden merkitys vähäisempi.

Lähteiden tavoitettavuuteen vaikuttavat myös motivaatiotaso, kielitaito ja tiedonhankintataidot. Jos kirjaston luettelon käyttö koetaan liian vaikeaksi, se saattaa karsiutua ensimmäisenä pois mahdollisten lähdekanavien joukosta. Affektiiviset tekijät vaikuttavat myös lähdevalintoihin: kollega koetaan vaikeasti lähestyttävänä henkilönä, täten kynnys neuvojen kysymiseen kasvaa. Myös tilannetekijöillä kuten aikapulalla on huomattava merkitys kanavien ja lähteiden käytön harkinnassa. Aikapulan lisäksi tehtävän kiireisyys ja tärkeys ovat varteenotettavia ongelmia. Mikäli tehtävä on rutiininomainen ja aikaa on vähän, saatetaan hyödyntää vain yhtä lähdettä. Jos ratkaisua vaativa ongelma on tärkeä ja päätöksillä on pitkäaikaisia vaikutuksia, tietoa on tarpeen hankkia mahdollisimman monipuolisesti eri lähteistä päätöksenteon tueksi.

Usein päätökset lähteiden ja kanavien käytön suhteen tehdään nopeasti vertailematta kustannuksia ja hyötyjä sen kummemmin. Lähdevalinnat pohjautuvat merkittävästi aiempiin käyttökokemuksiin. Ihmiset ovat taipuvaisia käyttämään uudestaan niitä lähteitä ja kanavia, jotka he ovat aikaisemmin todenneet helppokäyttöisiksi ja hyödyllisiksi. Tämän vuoksi tiedonhankinnan käytännöt saattavat olla melko urautuneita: samoissa tiedohankinnan rutiineissa pysytään mielellään, mikäli ne tuottavat riittävän hyviä (good enough) tuloksia. Mikäli kaikkein helpoimmin tavoitettavissa olevien lähteiden rutiininomainen käyttö ohjaa tiedonhankintaa, voidaan väittää tiedonhankinnan noudattavan “vähimmän vaivan lakia” (principle of least effort).

Opiskelijoiden tiedonhankintakäyttäytyminen

Heinström (2005) on myös tutkinut tiedonhankintaan vaikuttavia tekijöitä. Hänen tutkimukseen osallistui 305 pro-gradu -tutkielmaa tekevää yliopisto-opiskelijaa. Tutkimus oli kvantitatiivista ja koostui kolmen erilaisen kyselyn tilastollisesta analyysistä. Tiedonhankintakäyttäytymistä tutkittiin useista eri aspekteista: tiedon kriittisen arvioinnin, relevanssin arvioinnin, lähdevalinta kriteerien, vaivannäön, tiedonhankinnan perinpohjaisuuden ja käytettyjen lähteiden mukaan. Tuloksista tunnistettiin kolme erilaista tietokäyttäytymismallia opiskelijoiden kuvaamiseen ja ne nimettiin seuraavasti: "nopea surffailu" (fast surfing), "laaja-alainen skannaus" (broad scanning) ja "uppoutuminen" (deep diving).

Nopea surffailu

Nopeat surffaajat kokevat relevanssin arvioinnin sekä aikapulan ongelmalliseksi tiedonhankinnan suhteen. Tähän kategoriaan sijoitetut opiskelijat eivät etsi tietoa kovinkaan perusteellisesti eivätkä näe juurikaan vaivaa tiedonhankinnassa. Heille on ominaista tiedon saatavuus vain muutamasta tietystä dokumentista. Sen lisäksi he myös välttävät dokumentteja, joiden sisällön he kokevat liian tieteelliseksi. Kokonaisuudessaan tämä malli osoittaa melko vaivatonta tiedonhankintaa, jossa päämääränä on löytää vain tarpeellinen informaatio tehtävän suorittamiseksi. Nopea surffailu korreloi käänteisesti hyvien arvosanojen kanssa. Suurin tekijä, joka määrittää kuulumisen tähän malliin, on halu suorittaa opiskelutehtävät niin nopeasti kuin mahdollista, kunhan ne vain täyttävät kurssin vähimmäisvaatimukset.

Laaja-alainen skannaus

Laaja-alainen skannaus on malli, jota kuvaa hyvin laaja ja perusteellinen tiedonhankinta. Tämän mallin käyttäjät hankkivat tietoa monista eri lähteistä, hankkivat sitä sattumalta ja heidän mielestään informaatiota on myös helppo arvioida kriittisesti. Laaja-alaisen skannauksen haut eivät ole ennalta suunniteltuja, vaan ne kehittyvät asteittain. Laaja-alainen skannaus useimmiten yhdistetään ulospäinsuuntautuneihin ja kilpailullisiin yksilöihin, jotka janoavat paljon uusia kokemuksia. Laaja-alaiseksi skannaajaksi kategorioituminen voi johtua hetkellisestä reaktiosta tiedon tarpeeseen mutta se voi myös olla totuttu tiedonhankintatapa.

Uppoutuminen

Uppoutumismallia edustavat opiskelijat, jotka näkevät huomattavasti vaivaa tiedon löytämiseksi ja heille kelpaa vain korkealaatuisin informaatio. "Sukeltaminen" informaation kimppuun on siis syvälle ulottuvaa niin hakustrategioiden kuin informaatiosisällönkin puolesta. Tulokset osoittavat, että uppoutuminen liittyy sekä syvään ja strategiseen opiskelutapaan, että avoimuuteen uusien kokemusten suhteen.

Uppoutujia voidaan verrata suvaitsevaisiin ja analyyttisiin reflektoijiin, jotka etsivät informaatiota kontrolloidulla tavalla. Uppoutujien mallia voidaan myös verrata tietokantoihin esitettyihin kyselyihin; on osoitettu, että mitä syvempi ymmärrys tiedonhankkijoilla on heidän hakuaiheestaan, sitä tarkemmaksi heidän hakunsa tulevat. He valitsevat vähemmän dokumentteja mutta tutkivat niitä tarkemmin.

Ammatillinen tiedonhankinta

Leckie & Pettigrew (1996)

Ammatillisessa tiedonhankinnassa käyttäjän tarve pohjautuu yleensä tämän työtehtävään. Eri ammateissa tai työtehtävissä tiedonhankinnan keinot ja vaatimukset eroavat toisistaan. Leckie sekä Pettigrew (1996) ovat luoneet ammatillista tiedonhankintaa kuvaavan pelkistetyn perusmallin. Se korostaa työroolin ja -tehtävän merkitystä osana tiedonhankintaprosessia. Mallissa ei kuitenkaan huomioida kaikkia vaikuttavia tekijöitä tai muuttujia, kuten tiedonhakua suorittavan henkilön ikää tai kokemusta. Myös organisaatiokulttuurin kaltaiset tekijät on jätetty mallista pois.

Leckie ja Pettigrew eivät kuvaa tiedonhankintaprosessia sen tarkemmin, mutta korostavat saatujen tulosten merkitystä. Saatu tieto voi epätäydellisenäkin osoittautua hyödylliseksi, vaikka se ei kyseisessä kontekstissa olisikaan tavoitteen mukaista. Toisaalta taas tiedonhaun epäonnistumiset saattavat aiheuttaa kriittistä suhtautumista lähteisiin.

Arkielämän ei-ammatillisen tiedon hankinta

Arkielämän ei-ammatillisesta tiedonhankinnasta voidaan käyttää myös lyhyemmin nimitystä arkielämän tiedonhankinta. Sillä tarkoitetaan tiedonhankintaa, joka keskittyy työtehtävien tai opiskelun sijasta vapaa-ajan harrastuksiin ja työelämän ulkopuolisiin välttämättömiin toimintoihin, kuten lastenhoitoon tai ruokaostosten tekemiseen. Toisaalta arkielämän tiedonhankinnasta voi olla hyötyä myös ammatillisessa mielessä. Esimerkiksi tiedonhankinta, joka liittyy harrastusluontoiseen vieraan kielen opetteluun, voi palvella myös henkilön ammatillisia tarpeita. Arkielämän ei-ammatillisessa tiedonhankinnassa voi olla kyse orientoivasta tai ongelmalähtöisestä eli praktisesta tiedonhankinnasta.

Yhdysvaltalainen Chatman teki 1980-luvulta lähtien tutkimusta amerikkalaisen yliopiston siivooja-vahtimestareiden ja vanhusten palvelutalon asukkaiden arkielämän tiedonhankinnasta ja tiivisti hankkeensa keskeiset ideat ”normatiivisen käyttäytymisen teoriaan” (2000). Teorian mukaan arkipäivän toimintaa määrittävät normit, maailmankuva, sosiaaliset tyypit ja informaatiokäyttäytyminen.

Williamson puolestaan haastatteli tutkimustaan varten noin kahtasataa ikääntynyttä henkilöä Australiassa vuosina 1992–1994 ja kehitti ns. ”ekologisen” mallin, joka kuvaa arkielämän tiedonhankinnan keskeisiä konteksteja ja tiedonlähteiden tavoitettavuutta . Yleisellä tasolla tiedonhankintaa suuntaavat yksilön arvot, henkilökohtaiset ominaisuudet ja elämäntyyli. Tiedonhankinnan mahdollisuuksiin vaikuttavat myös fyysisen ympäristön luonne sekä sosio-ekonomiset tekijät. Tiedonhankinta voi olla suunnitelmallista tai sattumanvaraista eri tilanteissa. Lisäksi tiedonlähteiden keskimääräinen tärkeys vaihtelee.

Katso myös

• Tiedonhankinnan epävarmuusperiaate
• Tiedonhankintatutkimus
• Tiedonhaku
• Tiedonkäyttö