The Restoration of the Self

The Restoration of the Self on itävaltalais-amerikkalaisen psykoanalyytikon Heinz Kohutin toinen monografia. Se julkaistiin vuonna 1977, ja se muodostui hänen läpimurtoteoksekseen. Se on kirjoitettu siten, että suuri yleisökin saa siitä helposti otteen. Sitä myytiin Yhdysvalloissa parissa kuukaudessa 11 500 kappaletta.

Teos koostuu seitsemästä luvusta. Ensimmäisessä luvussa Kohut tarkastelee narsististen persoonallisuuksien analyysien päättämistä, toisessa hän taas pohtii sitä, tarvitseeko psykoanalyysi self-psykologiaa, joka on Kohutin ensimmäisessä teoksessa lanseeraaman teorian nimitys. Hän pohtii sitä, mikä on viettiteorian ja self-psykologian välinen suhde, samoin hän pohtii tulkintojen ja resistanssien asemaa psykoanalyysissa, ja sitä mistä itse (the self) on lähtöisin, samoin aggressioita koskevaa teoriaa. Hän tulee siihen tulokseen, että aggressiot ja muut viettikokemukset eivät ole ihmisen primäärisiä psykologisia konfiguraatioita, vaan ne ovat ihmisen itsen disintegraation sivutuotteita. Hän esittää mm. että perversiot ovat alkuperäisten, terveiden psyykkisten konfiguraatioiden seksualisoituja versiota. “Analyysin syvin taso johtaa havaintoon potilaan kokemasta narsistisesta vauriosta sekä siitä aiheutuvan depression ymmärtämiseen”.

Kolmannessa luvussa Kohut pohtii evidenssin asemaa psykoanalyysissa. Tässä luvussa hän kertoo mielenkiintoisesta potilasjoukosta, nimittäin sellaisista psykoanalyytikkojen lapsista, jotka ovat aikuisina joutuneet hakeutumaan psykoanalyysiin, seurauksena vanhempiensa traumatisoivasta kasvatuksesta.

Neljännessä luvussa Kohut pohtii itsen ytimen alkuperää ja olemusta ja kuvaa itsen rakennetta, jota hän nimittää “kaksinapaiseksi”: grandioosista itsestä kehittyvät ihmisen ambitiot, omnipotentista objektista puolestaan ihmisen ideaalit. Näiden väliin sijoittuu kykyjen, taitojen ja lahjojen muodostama jännitekaari. Hän tulee siihen tulokseen, että hänen teoriansa muodostaa tieteellisen paralleelin sille, mitä Marcel Proust yritti tehdä kaunokirjallisuuden avulla — lujittaa itsen koheesiota. Hän myös tekee eron narsististen persoonallisuushäiriöiden ja narsististen käyttäytymishäiriöiden välillä. Samoin hän tuo esiin luomansa erottelun Syyllisyyttä kokevan ihmisen (jota kuvaa klassinen psykoanalyysin teoria ja sen konfliktipsykologia) ja Traagisen ihmisen välille (jota kuvaa self-psykologia).

Viidennessä luvussa Kohut pohtii sitä, onko oidipuskompleksilla mitään asemaa self-psykologiassa. Hän kyseenalaistaa eksplisiittisesti oidipuskompleksin universaalisuuden:

»(1) Me emme aseta kyseenalaiseksi sitä havaintoaineistoa, jonka perusteella Freud teki [tieteelliset] löydöksensä, vaan sen teoreettisen viitekehyksen, johon hän havaintonsa sijoitti, ja näin ollen asetamme kyseenalaiseksi nimenomaisesti Freudin päätelmien merkityksen. Ja (2) me emme välttämättä kiellä klassisen teorian väitettä oidipuskompleksin keskeisestä asemasta, vaan ainoastaan sen, että tämä väite olisi universaalisti tosi. … meidän on kysyttävä, muuttuuko näkemyksemme oidipuskompleksista, kun tarkastelemme sitä itseä kuvaavan psykologian näkökulmasta, ja jos muuttuu, niin miten.»

Kohut ei tässä vaiheessa suoraan sano, ettei usko oidipuskompleksiin, vaan hän toteaa vain: “[K]oheesiivisen itsen olemassaolo on oidipuskompleksin kokemisen ennakkoedellytys.” Hän toteaa edelleen, että

»klassinen teoria on rajoittunut siksi, että se kiinnittää huomionsa ainoastaan strukturaalisiin konflikteihin ja strukturaalisiin neurooseihin. Psykoanalyyttinen teoria pääsee lähemmäs legitiimien tavoitteidensa täyttymistä, kohti tilaa, jossa se on kaikenkattava yleinen psykologinen teoria, jos se nyt laajenee yli vanhojen rajojensa ja asettaa klassiset havainnot ja selitykset osaksi hierarkkisesti ensisijaiseksi hahmotettavaa itseä kuvaavan psykologian viitekehystä.»

Kohut esittää yhteenvetona seuraavan selvityksen viettipsykologian ja self-psykologian ihmiskäsityksistä:

»([S]eksuaalinen ja destruktiivinen) id sekä (estoja aiheuttava ja kieltoja esittävä) yliminä ovat Syyllisyyttä kokevan ihmisen sielullisen apparaatin konstituentteja. Keskeiset ambitiot ja ideaalit ovat itsen napoja; niiden välille muodostuva jännitekaari muodostaa Traagisen ihmisen toimien ytimen. Oidipuskompleksin konflikteja aiheuttavat aspektit muodostavat Syyllisyyttä kokevan ihmisen ja hänen psykoneuroosiensa kehityksen keskipisteen; ne oidipuskompleksin aspektit, joihin ei liity konflikteja, muodostavat erään kehitysaskeleen Traagisen ihmisen kehityksessä sekä itsen häiriötilojen synnyssä. Sielullista apparaattia kuvaavan psykologian käsitteet ovat adekvaatteja selittämään strukturaalisia neurooseja ja syyllisyydentunteiden aiheuttamaa depressioita — lyhyesti sanottuna Syyllisyyttä kokevan ihmisen psyykkisiä häiriöitä ja konflikteja. Itseä kuvaavaa psykologiaa tarvitaan, jotta voisimme selittää fragmentoituvan tai fragmentoituneen itsen patologian (aina narsistisista persoonallisuushäiriöistä skitsofreniaan) sekä voimattomuuden tilassa olevan itsen (tyhjän depression, ts. maailman, jossa ambitiot ovat jääneet vaille vastakaikua ja josta ideaalit puuttuvat) — lyhyesti sanottuna, Traagisen ihmisen psyykkiset häiriöt ja hänen kokemansa tuskat.»

Luvussa 6 Kohut käsittelee analyyttista tilannetta ja sitä, miten analyytikon pitäisi suhtautua potilaaseensa. Hän argumentoi, että analyyttisen neutraaliuden ei tulisi tarkoittavaa sitä, että potilaalle annetaan minimaalista palautetta. Analyytikon tulisi “antaa [sellaista] inhimillistä vastakaikua, jota keskimäärin voimme odottaa niiltä ihmisiltä, jotka ovat omistaneet elämänsä toisten ihmisten auttamiselle syventymällä empatian avulla näiden sisäiseen elämään ja jotka siten pyrkivät lisäämään näiden ihmisten itseymmärryksen astetta palautetta.”

Epilogissa Kohut esittää, että taiteilijat usein ovat aikaansa edellä ja kuvaavat oman aikansa psykologisia ongelmia. Hän liittää omaan teoriaansa sellaiset taiteilijat kuin Pablo Picasso, Henry Moore, Igor’ Stravinskiĭ, Ezra Pound, Franz Kafka ja Eugene O’Neill. Erityisesti viimemainitun kolme lausetta kuvaa Kohutin mielestä analyysin perimmäistä tarkoitusta: “Ihminen syntyy särjettynä. Hän voi elää vain saadessaan mahdollisuuden eheytyä. Jumalan armo on liimaa.”

Kohut myös pohtii sitä, kuuluuko hänen luomansa uusi teoria enää psykoanalyysin piiriin vai onko kyse uudesta tieteenalasta. Kyse on siitä, mikä on psykoanalyysin syvin olemus. Kohutin vastaus on: “psykoanalyysi on kompleksisia sielullisia tiloja tutkiva psykologian muoto, jossa uppoutumalla empaattis-introspektiivisesti pitkiksi ajoiksi kerrallaan ihmisen sisäiseen elämään kerätään sitä koskevaa havaintoaineistoa ja pyritään selittämään näin kerättyä materiaalia. […] Psykoanalyysi on ainoa ihmistä tutkiva tiede, joka selittää sitä, minkä se on ensin ymmärtänyt. Psykoanalyysi on toisin sanoen tieteiden joukossa ainutlaatuinen, sillä se perustaa havaintoaineistonsa keruun introspektion ja empatian systemaattiseen käyttöön. […] [S]iinä tosiasiassa, että psykoanalyysin tutkimuskohteena on se maailman ulottuvuus, joka määritelmän mukaan on introspektiivisesti orientoituneen havainnoitsijan tavoitettavissa — on psykoanalyysin syvin olemus; tämä oli syvyyspsykologian syvin olemus nimenomaan jo sillä hetkellä, kun se sai syntynsä”

Käännöksiä

• saksaksi: Die Heilung des Selbst, Suhrkamp Verlag, Frankfurt am Main, 1979.
• ruotsiksi: Att bygga up självet. Natur och Kultur, 1986.
• portugaliksi: A restauração do self. Käänt. Carlos Alberto Pavanelli. Rio de Janeiro: Imago Editora, 1988.
• tanskaksi: Selvets psykologi [oversatt til dansk av Mette Andersen]. København: Hans Reitzels forlag, 1990.
• norjaksi: Selvets psykologi [oversatt til dansk av Mette Andersen med språklig og faglig revidering av Marie-Louise Hammer] Oslo: Universitetsforlaget, 1990.
• espanjaksi: La restauración del sí-mismo. Käänt. Noemí Rosenblatt. Barcelona: Paidós Ibérica, 2001.
• venäjäksi: Восстановление самости. Пер. с англ. А. М. Боковикова. Imprint М., Когито-центр 2002.

Lähteet

• Kohut, Heinz: The Restoration of the Self (1977). International Universities Press, New York. ISBN 0-8236-5810-4.