The Insider – sisäpiirissä
| The Insider – sisäpiirissä | |
|---|---|
| The Insider | |
 The Insider - sisäpiirissä -DVD-julkaisun kansikuva |
|
| Ohjaaja | Michael Mann |
| Käsikirjoittaja |
Michael Mann Eric Roth (Marie Brenner) |
| Tuottaja |
Pieter Jan Brugge Michael Mann |
| Säveltäjä |
Pieter Bourke Lisa Gerrard Graeme Revell |
| Kuvaaja | Dante Spinotti |
| Leikkaaja |
William Goldenberg David Rosenbloom Paul Rubell |
| Pääosat |
Al Pacino Russell Crowe Christopher Plummer Bruce McGill Diane Venora Philip Baker Hall Lindsay Crouse Gina Gershon Debi Mazar Rip Torn Colm Feore |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Yhdysvallat |
| Tuotantoyhtiö | Touchstone Pictures |
| Levittäjä |
InterCom Netflix Disney+ |
| Ensi-ilta | 5. marraskuuta 1999 |
| Kesto | 157 min |
| Alkuperäiskieli | englanti |
| Budjetti |
68 000 000 USD (arvioitu) |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
The Insider – sisäpiirissä (engl. The Insider) on Michael Mannin ohjaama elokuva vuodelta 1999. Se kertoo tositapahtumiin perustuen Jeffrey Wigand -nimisen, tupakkateollisuudessa työskennelleen tuotekehittelypäällikön 60 Minutes -ohjelmassa tekemästä paljastuksesta. Wigand paljasti, kuinka hänen työpaikallaan Brown & Williamsonilla tupakan sisältämää nikotiinia manipuloitiin kemiallisesti tupakan riippuvuutta aiheuttavan vaikutuksen lisäämiseksi.
Elokuvan pääosia esittävät Al Pacino (Lowell Bergman), Russell Crowe (Jeffrey Wigand), Christopher Plummer (Mike Wallace), Bruce McGill (asianajaja Ron Motley), Diane Venora, Philip Baker Hall, Lindsay Crouse, Gina Gershon, Debi Mazar, Rip Torn ja Colm Feore.
Mann käsikirjoitti elokuvan yhdessä Eric Rothin kanssa Marie Brennerin kirjoittaman, Vanity Fair -lehdessä julkaistun "The Man Who Knew Too Much" -artikkelin pohjalta. Elokuva keräsi kaikkiaan seitsemän Oscar-ehdokkuutta: pääosan esittäjästä (Russell Crowe), kuvauksesta, ohjauksesta, leikkauksesta, äänityksestä, sovelletusta käsikirjoituksesta ja lisäksi paras elokuva -ehdokkuuden.
The New York Timesin kriitikot valitsivat The Insiderin vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.[1]
Juoni
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tuottaja Lowell Bergman (Pacino) on Libanonissa taivuttelemassa Hizbollah-järjestön perustajaa Mike Wallacen (Plummer) haastateltavaksi 60 Minutes -ohjelmassa. Samaan aikaan Kentuckyn Louisvillessä Jeffrey Wigand (Crowe) pakkaa tavaroitaan työpaikallaan Brown & Williamsonilla. Kotona Wigand kertoo vaimolleen Lianelle (Venora) saaneensa aamulla potkut.
Palattuaan Yhdysvaltoihin Bergman saa nimettömänä lähetyksenä laatikollisen Philip Morris -yhtiön asiapapereita. Hän kysyy FDA:sta apua papereiden tulkinnassa ja saa Wigandin numeron. Wigand torjuu Bergmanin aluksi jyrkästi, jolloin tämän kiinnostus herää. Bergman taivuttelee lopulta Wigandin tulkkaamaan asiapapereiden sisällön, johon tämä suostuu painottaen kuitenkin, ettei pysty paljastamaan mitään salassapitosopimuksensa kattamia asioita.
Kun Wigand lähtee tapaamisesta, hänen entinen pomonsa, toimitusjohtaja Thomas Sandefur kutsuu hänet tapaamiseen. Sandefur vaatii Wigandia allekirjoittamaan uuden, entistäkin laajemman salassapitosopimuksen, ja uhkaa perua hänen sairausvakuutuksensa ja erorahansa. Wigand lähtee raivostuneena paikalta ja soittaa vihaisen puhelun Bergmanille, jonka kuvittelee paljastaneen hänen aikeensa asiapapereiden suhteen.
Seuraavana päivänä Bergman onnistuu vakuuttamaan Wigandin viattomuudestaan. Wigand paljastaa hänelle suurten tupakkayhtiöiden johtajien valehdelleen kongressin edessä, kun nämä vakuuttivat olevansa tietämättömiä nikotiinin riippuvoittavuudesta. Bergman kokoustaa 60 Minutes -tiimin kanssa asiasta, ja he päättävät pyrkiä saamaan Wigandin oikeuden eteen, jolloin tämän olisi pakko antaa valaehtoinen lausunto, ja voisi siksi olla turvassa salassapitosopimuksensa rikkomisesta koituvilta seurauksilta.
Wigand muuttaa perheineen aiempaa edullisempaan taloon, ja Jeffrey ryhtyy lukion opettajaksi. Epämääräiset tapahtumat kodin lähiympäristössä uhkaavat tehdä hänestä vainoharhaisen. Kun apuun kutsutut FBI-agentit takavarikoivat hänen tietokoneensa, Wigand soittaa vihoissaan Bergmanille ja vaatii päästä todistamaan välittömästi. Bergman järjestää hänelle haastattelun Mike Wallacen kanssa kameroiden edessä, ja Wigand paljastaa kuinka hänen työpaikallaan nikotiinin riippuvoittavuutta pyrittiin lisäämään ammoniakin avulla. Hänen mukaansa Brown & Williamson on taloudellisista syistä jättänyt tietoisesti huomiotta tämän toiminnan yleiselle terveydelle aiheuttamat vaarat.
Wigandin valmistautuessa todistamaan oikeudessa Brown & Williamson hankkii hänelle todistamiskiellon Kentuckyn osavaltiossa, mikä merkitsee, että hänet voidaan vangita jos hän astuu osavaltion rajojen sisälle. Punnittuaan seurauksia aikansa Wigand päättää todistaa niistä huolimatta. Kotiin palattuaan hän toteaa vaimonsa jättäneen hänet ja vieneen lapset mukanaan.
Sillä välin 60 Minutes -ohjelman emoyhtiö CBS Corporate vaatii ohjelman tuotantoa leikkaamaan Wigandin haastattelusta kriittiset kohdat pois, koska pelkää Brown & Williamsonin oikeudellisia vastatoimia ja korvausvaatimuksia. Bergman vastustaa leikkaamista, ja väittää todellisen syyn sen vaatimiseen olevan siinä, että oikeusjuttu saattaisi vaarantaa CBS:n myymisen Westinghouselle. Hän jää kuitenkin yksin kantansa kanssa, ja ohjelma lähetetään leikattuna.
Wigandin kamppailessa valintansa seurauksien kanssa Bergman ottaa yhteyttä The New York Timesiin ja paljastaa 60 Minutesissa tehdyn pelkurimaisen ratkaisun. Times julkaisee purevan artikkelin ja The Wall Street Journal ylistää Wigandin ratkaisua. Lopuksi Bergman kertoo Wallacelle eroavansa CBS:ltä, ja lähtee rakennuksesta.
Tekstitys kertoo, että osavaltioiden liittouman vastaisessa oikeudenkäynnissä tupakkayhtiöt taipuivat 246 miljardin dollarin korvauksiin, ja että Wigand asuu Etelä-Carolinassa. Vuonna 1996 hän voitti opettajille jaettavan Sallie Mae -palkinnon. Bergman työskentelee PBS:n Frontline-ohjelmalle ja opettaa journalistiikkaa Kalifornian yliopiston Berkeleyn kampuksella.
Näyttelijät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Al Pacino | … | Lowell Bergman |
| Russell Crowe | … | Jeffrey Wigand |
| Renee Olstead | … | Deborah Wigand |
| Christopher Plummer | … | Mike Wallace |
| Diane Venora | … | Liane Wigand |
| Philip Baker Hall | … | Don Hewitt |
| Lindsay Crouse | … | Sharon Tiller |
| Debi Mazar | … | Debbie De Luca |
| Stephen Tobolowsky | … | Eric Kluster |
| Colm Feore | … | Richard Scruggs |
| Bruce McGill | … | Ron Motley |
| Gina Gershon | … | Helen Caperelli |
| Michael Gambon | … | Thomas Sandefur |
| Roger Bart | … | Hotellin johtaja |
| Jack Palladino | … | Itseään |
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ The Best 1,000 Movies Ever Made, The New York Times. Perustuu teokseen The New York Times Guide to the Best 1,000 Movies Ever Made, St. Martin's Griffin 2004. Viitattu 5.7.2016.