Théâtre du Grand Guignol
Grand Guignol koko nimeltään Le Théâtre du Grand-Guignol oli teatteri Pigallen alueella Pariisissa. Se keskittyi kauhuesityksiin, ja se oli toiminnassa vuodet 1897–1962. Sitä käytetään myös usein kuvaamaan kaikenlaista graafista kauhuviihdettä William Shakespearen teoksesta Titus Andronicus splatter-elokuviin.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Grand Guignol sai alkunsa 1897, kun ranskalainen näytelmäkirjailija Oscar Méténier osti teatterin Pariisin Pigallen alueelta. Grand Guignol oli Pariisin pienin teatteri, ja siellä esitettiin Méténier'n kiistanalaisia naturalistisia näytelmiä. Méténier'n näytelmät olivat usein sensuurin kohteina, sillä hän uskalsi esittää lavalla sellaisia asioita, joita aiemmin ei ole teatterissa nähty. Méténier'n Mademoiselle Fifi, joka perustui Guy de Maupassantin teokseen, oli Grand Guignolin ensimmäisiä näytelmiä. Siinä esiintyi prostituoitu ensimmäistä kertaa, ja poliisi lopetti näytelmän esittämisen hetkellisesti.[1]
Max Maureystä tuli teatterinjohtaja vuonna 1898. Hänen ohjauksessaan Grand Guignolista tuli kauhuteatteri. Maurey keksi myös näytelmäkirjailija André de Lorden, joka kirjoitti monia teoksiaan yhteistyössä psykologi Alfred Binet'n kanssa. Monet näytelmät käsittelivätkin mielisairaita ihmisiä. Esimerkiksi de Lorden L'Homme de la Nuit -teoksessa ("Yön mies") pääosassa oli nekrofiili. Monet de Lordenkin näytelmistä kärsivät sensuurista, ja Englannissa kahden hänen näytelmänsä esitykset kiellettiin kokonaan.[1]
Maureyn jälkeen teatterin johtoon valittiin Camille Choisy, joka oli sen johdossa vuodet 1914–1930. Hänen kaudellaan Grand Guignoliin tuotiin myös erikoistehosteita, kuten valaistusta ja ääntä. Choisy palkkasi vuonna 1917 näyttelijä Paula Maxan, joka tunnettiin pian "maailman salamurhatuimpana naisena". Hän esitti lavalla usein hahmoa, jota kidutettiin monilla eri tavoilla. Choisyn jälkeen johtajaksi tullut Jack Jouvin ohjasi teatteria kauhusta psykologiseen draamaan. Grand Guignolin kukoistuskausi alkoi olla ohi, ja viimeistään toinen maailmansota johti teatterin hiipumiseen. Sodan jälkeen katsojamäärät pienenivät. Grand Guignolin viimeinen johtaja Charles Nonon sanoi vuonna 1962 teatterin sulkemisen jälkeen, että aiemmin kaikki uskoivat lavalla tapahtuvan pelkästään mielikuvituksellisia asioita, mutta sota näytti, että todellisuus voi olla kauheampikin.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Peirron, Agnes: House of Horrors (kääntänyt englanniksi Treisman, Deborah) GrandGuignol.com. Arkistoitu 19.7.2008. Viitattu 4.4.2010. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Grand Guignol Online (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)