Tervakauppa
Tervakauppa oli Suomessa erityisesti 1600-luvulta alkaen tuottoisa elinkeino. Länsi-Euroopan laivanrakennustoiminta vilkastui, ja puulaivoihin tarvittiin tervaa ja pikeä. Ruotsin kruunu perusti Tervakomppania-nimisen kauppajärjestön,[1] jonka alaisuuteen avattiin tervan- ja pientarkastajien virat. Keskitetyn kaupan johdosta myös vienti vilkastui.
Suomen tervakaupan keskuksia olivat Viipuri, Turku ja Pohjanmaan rannikkokaupungit. 1600-luvulla tervaa poltettiin runsaasti Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Pohjanmaalla ja Järvi-Suomessa. Järvi-Suomen tervanpoltto tyrehtyi melkein kokonaan 1700-luvulla tärkeimmän kauppasataman eli Viipurin menettämisen ja huonojen liikenneyhteyksien takia. Pohjanmaa jäi 1700-luvulla päätuotantoalueeksi. 1800-luvulla tervanpolton pääalueeksi muodostui Kainuu osittain Oulujoen liikenneyhteyden ja osittain sen takia, että Kainuun seutu oli hallanarkaa ja köyhät saivat elantonsa helpommin tervaa polttamalla. 1900-luvun alussa tervaa poltettiin Itä-Kainuun lisäksi jonkin verran vielä Kaakkois-Pohjanmaalla. [2] [3]
1600-luvulla pientä taukoa lukuun ottamatta vuoteen 1712 kauppa oli Ruotsin monopolin hallussa. Suuren Pohjan sodan ja isonvihan (1700–1721) aikaisen venäläismiehityksen jälkeen tervakauppa muuttui kokonaan. Uudenkaupungin rauhanteossa 1721 Viipuri oli joutunut Venäjän yhteyteen. Ruotsin ja Venäjän välisen hattujen sodan (1741–1743) ja sen aiheuttaman pikkuvihan päättäneen Turun rauhan 1743 jälkeen tervan kuljetus ei siirtynyt Haminaan kannattamattomien kuljetusyhteyksien vuoksi. Tämän seurauksena tervanpoltto tyrehtyi Suomessa. Suurvaltasotien vuosina 1770–1780 aiheuttaman kansainvälisen kysynnän myötä tervanpoltto alkoi nousta kuitenkin uuteen kukoistukseen.[4] Suurimmillaan tervan vienti oli 1800-luvun puolenvälin jälkeen, jolloin esimerkiksi vuonna 1863 vienti oli 227 000 tynnyriä. 1800-luvun lopulla tervakauppa alkoi hiipua, kun puulaivojen rakentaminen väheni. Oulussa lienee viimeinen tervavene kulkenut jokea pitkin alas vuonna 1927.[2]
Oulussa tervakauppaa hallitsivat tervaporvarit. Tervansoutajat toivat kainuulaisen tervan Oulujoen suussa sijainneeseen Tervahoviin. Iijoen vesistössä tervatynnyrit kuljetettiin 1900-luvun alkupuolelle saakka suurista petäjätukeista koottujen pelkkalauttojen painolastina, sillä joki oli liian matala raskaasti kuormitetuille tervaveneille. Pelkkalauttojen laskuaika oli kevättulvan aikoihin heti jäiden lähdön jälkeen. Perillä Iijokisuussa terva sekä lauttojen tukit myytiin.[5]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Halila, Aimo, Talouselämä. Teoksessa: Weilin + Göös: Suomen historia, osa 3, s. 161
- ↑ a b Kainuun Terva: Terva - Suomen ensimmäinen vientituote kainuunterva.com.
- ↑ http://www.lieksa.fi/Resource.phx/sivut/sivut-lieksa-pielisen-museo/elinkeinot/terva.htx (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Niilo Saarivirta: Entinen Oulujoki, s. 197–226. Oulujoki Osakeyhtiö, 1954.
- ↑ Taivalkosken Jokijärven kylän historiaa jokijarvi.com. Viitattu 26.2.2010.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Aarne Kärnä : Piirteitä Oulun kaupungin tervakaupasta merkantiiliaikana, Helsingin Sanomat Viikkoliite, 20.04.1930, nro 16, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Aarne Kärnä : Piirteitä Oulun kaupungin tervakaupasta merkantiiliaikana II, Helsingin Sanomat Viikkoliite, 04.05.1930, nro 18, s. 2, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot