Arkikielen filosofia

Arkikielen filosofia (joskus tavallisen kielen filosofia, luonnollisen kielen filosofia tai lingvistinen filosofia; engl. ordinary language philosophy) lähestyy perinteisiä filosofisia ongelmia väärinkäsityksinä, jotka johtuvat kielen sanojen todellisen merkityksen unohtamisesta. Arkikielen filosofiassa vältetään rakentamasta filosofisia ”teorioita” ja niiden asemasta huomio kiinnitetään ”arkisen”, jokapäiväisen kielen yksityiskohtiin.

Arkikielen filosofia liitetään usein Ludwig Wittgensteinin myöhäisfilosofiaan sekä Gilbert Rylen, J. L. Austinin, Peter Strawsonin ja Norman Malcolmin ajatteluun. Se vallitsi filosofiaa 1930–1970-luvulla, ja se on nykyajan filosofiassa edelleen merkittävä taustatekijä. Nimitys ”arkikielen filosofia” juontuu vastakkainasettelusta aiempien analyyttista filosofiaa hallinneiden lähestymistapojen kanssa, joita kutsutaan nykyään joskus ”ideaalikielen filosofiaksi”.

Historia

Varhainen analyyttinen filosofia ei suhtautunut arkikieleen yhtä myönteisesti. Bertrand Russell sivuutti kielen filosofisesti vähämerkityksisenä ja arkikielen liian epämääräisenä, jotta siitä olisi apua ontologisten ja tietoteoreettisten ongelmien ratkaisemisessa. Gottlob Frege ja Wienin piiri (erityisesti Rudolf Carnap), nuori Wittgenstein ja W. V. O. Quine pyrkivät kehittämään sen tilalle nykyaikaista logiikkaa tieteen esitysmuodoksi. Wittgensteinin Tractatuksessa esittämä näkemys vastasi Russellin näkemyksiä sikäli, että kieli tulisi muotoilla uudelleen, jotta se ei olisi enää epämääräistä vaan kuvaisi todellisuutta täsmällisesti ja ihmiset voisivat paremmin käsitellä filosofisia ongelmia.

Wittgensteinin julkaisemattomissa teoksissa 1930-luvulla tapahtunut muodonmuutos keskittyi pitkälti kahden ajatuksen ympärille: että arkikielessä ei ollut mitään vikaa sinänsä ja että monet perinteiset filosofiset ongelmat olivat vain harhoja, jotka seurasivat kielen ja sen kuvaamien asioiden välisen suhteen väärinymmärtämisestä. Ensin mainittu ajatus johti aiemman analyyttisen filosofian – ja todennäköisesti koko aiemman filosofian – lähestymistapojen hylkäämiseen, ja viimeksi mainittu johti siihen, että filosofinen tutkimus korvattiin arkikielen tutkimisella. Tavoitteena oli filosofisilta ongelmilta vaikuttavien kysymysten ”purkaminen” sen sijaan että niitä yritettäisiin ratkaista.

Aluksi arkikielen filosofiaa pidettiin analyyttisen filosofian laajennuksena tai vaihtoehtona. Kun käsitteen ”analyyttinen filosofia” merkitys on sittemmin vakiintunut ja selvennyt, on arkikielen filosofia nähty analyyttisen filosofian vaiheeksi, joka seurasi loogista empirismiä ja edelsi vielä nimeämätöntä vaihetta, jossa analyyttinen filosofia on ilmennyt muun muassa Richard Rortyn uuspragmatismina ja Saul Kripkelle ominaisena ajatteluna.

Vaikka arkikielen filosofia on saanut paljon vaikutteita Wittgensteinin ja hänen oppilaidensa tutkimuksista Cambridgen yliopistossa, 1940-luvulla se kehittyi suurelta osin Oxfordin yliopistossa Austinin ja Rylen johdolla ja levisi laajalle, ennen kuin sen suosio laski nopeasti 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alkupuolella. Nykyään ei ole harvinaista kuulla väitettävän, että arkikielen filosofia on kuollut. Wittgenstein on harvoja, joka on säilyttänyt tuonaikaisen maineensa. Joka tapauksessa filosofian kielellinen käänne on nykyaikaisen ajattelun käännekohta, ja monet eri aloilla vaikuttavat seuraukset voidaan johtaa arkikielen filosofiasta.

Keskeisiä ajatuksia

Wittgensteinin mukaan sanojen merkitys on niiden käytössä ja filosofit kompastuvat usein abstrakteihin sanoihin. Ajatusta, jonka mukaan sanoja ei pidä yrittää ymmärtää irrallaan niiden käytöstä arkikielessä, kutsutaan myös kontekstualismiksi.

Esimerkki: Mitä on todellisuus? — Filosofit ovat kohdelleet ”todellisuutta” substantiivina: se kuvaa jotakin, millä on tietyt ominaisuudet. Näistä ominaisuuksista on väitelty tuhansia vuosia.

Arkikielen filosofia sen sijaan kysyisi, kuinka käytämme sanaa ”todellisuus”. Ihmiset voivat sanoa: ”Näyttää siltä että X; mutta todellisuudessa asia on Y.” Tällä ilmauksella ei kuitenkaan tarkoiteta, että Y:llä olisi jonkinlainen erityinen olemassaolo, jota X:llä ei ole. Oikea tulkinta kuuluu: ”X vain kuulosti oikealta, mutta se oli jollain tavalla harhaanjohtavaa. Nyt kerron totuuden: Y.”

Näin ”todellisuudessa” käyttäytyy ikään kuin sana ”kuitenkin”. Näin lausuma ”Todellisuudessa asia on – –” palvelee samanlaista tarkoitusta – sen tehtävänä on muokata kuulijan odotuksia. Kun taas puhumme esimerkiksi ”todellisesta aseesta”, emme esitä ontologista väitettä todellisuuden luonteesta vaan ainoastaan erotamme tämän aseen tehottomasta aseesta, kuvitteellisesta aseesta ja niin edelleen.

Kiistat syntyvät, kun arkikielen filosofit soveltavat samaa lähestymistapaa sellaisiin kysymyksiin kuin ”Mitä on totuus?” tai ”Mitä on tietoisuus?” Tuon koulukunnan mukaan emme voi olettaa, että (esimerkiksi) totuus olisi ”olio” tai ”esine” (samassa merkityksessä kuin esimerkiksi pöydät ja tuolit ovat ”esineitä”), jota sana ”totuus” edustaa. Sen sijaan meidän tulee katsoa, millä tavalla sanat ”totuus” ja ”tietoisuus” todella toimivat arkikielessä. Asiaa tutkittuamme saatamme huomata, ettei ole olemassa yhtä yksityistä asiaa, jota sana ”totuus” vastaisi. Wittgenstein pyrki kuvaamaan tätä perheyhtäläisyyden käsitteellään. Niinpä arkikielen filosofit ovat taipuvaisia antiessentialismiin, vaikka se on sangen kiistanalainen kanta. Antiessentialismi ja siihen liittyvä kielifilosofia liittyvät usein oleellisesti feministiseen, marxilaiseen ja muihin yhteiskunnallisiin filosofioihin, jotka arvostelevat vallitsevan tilanteen epäoikeudenmukaisuuksia. Essentialistinen ”totuus” jonakin ”esineellisenä” liitetään niissä usein hallinnon ylläpitämään sortoon ja vaihtoehtoisten totuuksien kielto vaihtoehtoisten elämänmuotojen kieltoon.