Tataarikirjallisuus

Tataarikirjailijat Ğalimcan İbrahimov ja Şəhit Əxmədiyev (1928).

Tataarikirjallisuus (tat. Татар әдәбияты, Tatar ədəbiyətı) sisältää turkkilaisen tataarinkielen kirjallisuutta ja runoutta, sekä tulkinnasta riippuen joitain siihen vaikuttaneita muinaisturkkilaisia-, persialaisia-, ja arabialaisia teoksia. Tataari on virallinen kieli Venäjään kuuluvassa Tatarstanin tasavallassa. Sitä kirjoitettiin aina 1900-luvun alkuun arabialaisella kirjaimistolla ja sittemmin kyrillisesti, joskin latinalainen versio on rajatussa käytössä. Suomessa tataarit käyttävät latinalaista kirjaimistoa.

Tataarin kielenhuollosta vastaa Tatarstanin tiedeakatemian kielen, kirjallisuuden ja taiteen instituutti (koko nimeltään Ğalimcan İbrahimovin mukaan nimetty Tatarstanin tiedeakatemian kielen, kirjallisuuden ja taiteen instituutti; Татарстан Республикасы Фәннәр Академиясенең Галимҗан Ибраһимовисемендәге Тел, әдәбият һәм сәнгать институты). Se perustettiin vuonna 1939, jolloin se oli alkuun Neuvostoliiton tiedeakatemian alaisuudessa. Nykyisen nimensä se sai vuonna 1967.

Historia

Tataari on kiptšak-turkkilainen kieli, joka sisältää myös arabialaisia ja persialaista vaikutteita. Tataaria, kuten muitakin turkkilaisia kieliä, kirjoitettiin aina 1900-luvun alkuun arabialaisella kirjaimistolla. Nykypäivänä käytössä on kyrillinen, joskin latinalaista käyttävät etenkin tataarikulttuurin aktivistit sosiaalisessa mediassa. Tunnetuin vanhalla tataarin kirjakielellä (İske tatar tele) kirjoitettu teos on Qol Ğalin Qissa-i Yosıf (قصه یوسف, "Tarina Joosefista", 1233), joka on ollut tataarien ja muiden turkkilaiskielisten kansojen suosiossa vuosisatojen ajan. Nykytataarin kirjakielen perustajaksi lasketaan usein runoilija Ğabdulla Tuqay (1886–1913).

Kirjaimiston muuttumisen on sanottu olevan merkittävä isku tataarikirjallisen perinteen jatkumolle. Xatıyp Miñnegulov: "Kansamme yli tuhat vuotta käyttämän arabialaisen kirjaimiston korvaaminen latinalaisilla- ja pian kyrillisillä aakkosilla oli kauhea isku kansan muistin jatkuvuudelle, jota voidaan pitää menneisyyden ja nykypäivän välisten siltojen polttamisena". Myös tataarien Kultaisen ordan (1242–1502) juurien sensurointi venäläisten toimesta oli Miñnegulovin mukaan erittäin vahingollista; "Sekä tsaarin- että neuvostovallan aikana virallinen suhtautuminen Kultaiseen ordaan oli jyrkästi kielteinen. Sitä esitettiin usein kaikkien venäläisten ja joidenkin muiden kansojen katastrofien lähteenä. Kansamme historiaa ja alkuperää vääristettiin, vain sen bulgarialaista komponenttia korostettiin. Kultainen orda, sen historia, sanallinen taide, tuli kielletyksi aiheeksi tataareille".

Tataarikirjallisuus on perinne, jonka juuret varhaimmillaan katsotaan juontavan Mahmud al-Kasgarin vuosina 1072–1074 koostamaan ensimmäiseen turkkilaisten kielten sanakirjaan, Dīwān Lughāt al-Turk (ديوان لغات الترك). Myös muun muassa keski-aasialaisen suufilaisen runoilijan Ahmed Yasawin (1103–1166) työ luetaan merkittäväksi. Arabialais-persialaista kirjallisuutta luettiin alkuperäisten, käännösten ja arvostelujen muodossa, ja ne toimivat inspiraation lähteenä uusien teosten kirjoittamiseen. Näistä esimerkkinä runoilijat al-Ma'arri, Al-Ghazali, Nizami ja Rumi. Kultainen orda ja lopulta sen jälkeinen Kazanin kaanikunta (1438–1552) olivat turkkilais-tataarilaiselle kirjallisuudelle kukoistuksen aikaa. Silloin moni eri kirjallisuuden genre kehittyi merkittävästi. Kultaisen ordan tunnetuimpia kirjoittajia oli Nasreddin bine Borhaneddin Rabğuzi, jonka töitä nykyiset tataarit ja uzbekit pitävät osana heidän kirjallista perintöään. Myös muun muassa Səyf Sarai on Ordan aikainen runoilija joka nousee usein esiin.

Tataarikirjallisuuteen vaikutti negatiivisesti itsenäisyyden menettäminen Venäjälle 1500-luvun puolivälissä ja monia teoksia joutui tuhotuksi. Venäjän keisarikunnan aikaan uusia teoksia syntyi, joskin vähemmän. Näistä esimerkkinä 1700–luvun runoilijat Ğabdessəlam bine Uray ja Ğabderəxim Utız İməni. Myös muutkin käyttivät tataaria; esimerkiksi tunnettu kazakkilainen runoilija Abay Qunanbayulı monissa runoissaan 1700-luvulla.

Tataarinkirjallisuudelle uusi edistyksellinen aika oli 1900-luvun alkupuolella, jolloin merkittäviä teoksia loivat muun muassa Ğabdulla Tuqay, Fatix Əmirxan, Dərdemənd ja Ğaliəsğar Kamal. Tuqay lasketaan usein nykytataarin kirjakielen perustajaksi. Neuvostoaikana tataarikirjailijoiden parissa vallitsi ristiriita; osa teki yhteistyötä hallituksen kanssa ja jopa kirjoitti vallankumouksellisista aiheista, kun taas toiset olivat tätä vastaan ja etääntyivät uudesta tataariyhteiskunnasta. Tavalla tai toisella kommunistimyönteisiä kirjailijoita olivat esimerkiksi Hadi Taqtaş, jota on kuvailtu "tataarien Majakovskiksi". Ğalimcan İbrahimovin romaanin Tirən tamırlar (”Syvät juuret”, 1928) aiheena on luokkataistelu, ja Qaqi Nəcmi sai vuonna 1951 Stalin-palkinnon teoksestaan Yazğı cillər ("Kevään tuulet"), joka käännettiin 26:lle Neuvostokansan kielelle. Toinen maailmansota esiintyi aiheena myös tataarikirjallisuudessa, kuten Neuvostoliiton sankarin Musa Cəlilin runokokoelmassa Moabit dəftəre. 1980–1990 -luvuilla suosioon tulivat aiheet tataarikansan itsenäisyydestä; näin muun muassa Rəşit Əxmətcanovin ja Zölfət Xəkimin teoksissa.