Tanssiteatteri

Tanssiteatteri on tanssia, teatteria ja musiikkia yhdistelevä esittävän taiteen muoto. Tanssiteattereiksi kutsutaan myös tanssiteatteria esittäviä taiteilijaryhmiä tai instituutioita. Erityisesti Suomessa tanssiteatterinimikettä käytetään yleensä tanssiryhmistä riippumatta niiden ohjelmiston teatterillisuudesta.

Tanssiteatteriteosten rakenteen ja tanssin liikkeiden etenemisen suunnittelee koreografi. Teos voi olla myös vain yhden tanssijan esittämä soolo – monologi. Nimitystä tanssiteatteri on tapana käyttää erityisesti nykytanssigenreen kuuluvista teoksista, vaikka monissa baleteissakin on teatterimaisia piirteitä. Eurooppalaisen tanssiteatterin idea esitettiin ja ensimmäiset kokeilut tehtiin uuden tanssin liikkeen piirissä 1900-luvun alussa Saksassa. Esityksiin sisältyy usein ennalta suunniteltujen kuvioiden ohella improvisaatiota, joka onkin yksi tärkeimpiä koreografisia tekniikoita. Tanssi ei ole teosten ainoa ilmaisukeino, vaan niihin voi sisältyä myös puhetta, laulua ja pantomiimia. Fyysinen ilmaisukieli voi käyttää kaikkia tanssin ja liikehdinnän muotoja, akrobatia mukaan lukien. Myös kaikki teatteritekniset ilmaisukeinot ovat työkalujen joukossa. Teosten musiikki on usein varta vasten esityksiin sävellettyä, mutta toisinaan käytetään myös aiemmin julkaistuja sävellyksiä ja niistä tehtyjä sovituksia ja koosteita.

Aasialaisten kulttuurien piirissä on oma pitkä liikeilmaisuun perustuvien teatterin muotojen perinne. Tanssiteatteri luo uusia näkökulmia esitettävälle näytelmälle tanssimisen avulla.

Eurooppalaisen tanssiteatterin synty

Tanssiteatterista alettiin Euroopassa puhua taidemuotona 1900-luvun alun Saksassa. Tuolloin alkunsa saanut eurooppalainen tanssiteatteri käytti keinoinaan näkö-, kuulo-, tila- ja tuntoaistein havaittavia elementtejä kuten teatteri ja tanssi aiemminkin. Esitysten lähtökohtana oli kuitenkin pääosin ihmisen fyysinen kokemusmaailma eikä tanssin keinoin esitettävä kertomus. Esityksillä ei ollut lineaarista juonta ja kohtaukset yhdistyivät toisiinsa vapaata assosiaatiota käyttäen. Saksalaisen tanssiteatterin isäksi voidaan katsoa Kurt Jooss (1901–1979), joka sai kuitenkin suuressa määrin vaikutteita kollegaltaan koreografi Rudolf von Labanilta. Juuri Laban kehitti idean uudenlaisesta teatterista, jossa esiintyjä/tanssija oli ajatteleva, tunteva, esiintyvä olento.. Vapaan tanssin ajattelun taustalla oli mm. François Delsarten kaavailema teoria kaikkien liikkeiden tunnesisällöstä ja periaatteista, joiden mukaan se voitaisiin kartoittaa. Niinpä tanssin teatterilliset tavoitteet olivat luonnollinen kehityssuunta.

1960-luvulle tultaessa saksalaisessa tanssiteatterissa oli luotu mielikuvitukseen, fyysisyyteen, aistillisuuteen ja visuaaliseen kuva-ajatteluun perustuva uusi näyttämöestetiikka. Se oli mielikuvitukseen pohjautuvaa teatteria, jossa puhuttu kieli oli korvattu ele- ja liikekielellä. Tanssi omaksui toisaalta teatterin puolelta kuvaestetiikkaa sekä elokuvamaisen avoimen ja vaihtelevan dramaturgian.

Kurt Joossin johdolla opiskellut Pina Bausch (1940–2009) jatkoi Joossin viitoittamaa tietä tanssiteatterin kehittäjänä Saksassa. Bausch kuului baletin ylivaltaa vastustaneiden nuorten tanssijakoreografien ryhmään, joka sai innoitusta vasemmistolaiselta opiskelijaliikkeeltä. Uudistajat yhdistivät teoksissaan saksalaista vapaan tanssin perinnettä, kokeilevaa teatteria ja amerikkalaista modernia tanssia. Pina Bausch käyttää teoksissaan poikkitaiteellisesti niin tanssia, teatteria, elokuvaa, musiikkia, performanssia kuin kuvataidetta. Eri taiteen alojen elementtien käyttö saa Bauschin teokset muistuttamaan wagnerilaista kokonaistaideteosta, jossa eri taiteen alojen keinot sulautuvat yhteen.

Suomalaisessa taidetanssissa klassinen baletti säilytti hallitsevan aseman varsin pitkään. Modernit suuntaukset alkoivat saada runsaammin uusia kannattajia vasta 1960-luvulla, jolloin Suomessa kävi vierailuilla useita amerikkalaisia modernin tanssin opettajia ja ryhmiä. Samaan aikaan Suomeen saapui myös jazztanssi, afroamerikkalaisen kulttuurin piirissä syntynyt tanssin muoto, jonka tekniikka painottaa kehon osien toisistaan riippumatonta koordinaatiota ja rytmisyyttä. Näistä uusista tanssin suuntauksista saivat vaikutteita tanssija-koreografit Marjo Kuusela ja Maria Wolska, jotka perustivat vuonna 1972 Tanssiteatteri Raatikon.

Raatikko on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminut tanssiteatteri, jonka kotipaikkana on Vantaa. Vielä samana vuonna (1972) aloitti toimintansa myös Modernin tanssin studion ryhmästä syntynyt helsinkiläinen Rollo. Tanssiteatterin vaikutus varsinkin suomalaiseen nykytanssiin on ollut voimakas. Nykyäänkin monet ryhmät kokevat luontevaksi käyttää nimikkeenään tanssiteatteria riippumatta ohjelmistonsa teatterillisen painotuksen määrästä.

Tanssiteatterin monet kasvot

Tanssiteatteria ei voida määritellä kovin paljon tarkemmin kuin yleisellä luonnehdinnalla, että se sisältää sekä tanssin että teatterin elementtejä. Saksalaisen koreografin Pina Bauschin näkemyksiä tanssiteatterin montaasinomaisesta sisällöstä ja vapaaseen assosiaatioon perustuvista merkityksistä pidetään kuitenkin usein eurooppalaisen tanssiteatterin lähtökohtina. Painotuksiltaan tanssiteatteri voidaan jakaa muun muassa seuraavaan kolmeen perustyyppiin: Rudolf Labanin edustama liikkeen asemaa korostava tanssiteatteri, suomalaisen Raatikon edustama tarinankerrontaa painottavaa tanssiteatteri, sekä Bauschin kokonaistaideteosta hakeva poikkitaiteellinen tanssiteatteri.

Viime vuosikymmeninä tanssiteatteri on kehittynyt jatkuvasti monipuolistuen, sillä mukaan on otettu uudenlaisia tyylilajeja ja erityistaitoja vaativia kohtauksia ja toimintaa. Joidenkin ryhmien esityksissä on mukana runsaasti akrobatiaa ja muita sirkustaiteen elementtejä. Esityksiä tehdään yhä enemmän muillekin kuin kapealle, tanssitaiteeseen vihkiytyneelle yleisölle. Teosten kohderyhmänä on nykyisin usein myös lapsiyleisö. Aikuisille ja lapsille kohdennettua tanssiteatteria ei kuitenkaan yleensä jaeta erillisiksi luokiksi, sillä teosten luonteeseen vaikuttaa enemmän koreografin persoonallinen tyyli kuin niiden kohdeyleisö.

Muualla maailmassa tanssiteatterilla on ollut perinteisesti merkittävä rooli erityisesti Kaakkois-Aasiassa ja Intiassa. Aasialaisen tanssiteatterin suomalainen asiantuntija Jukka O. Miettinen on tehnyt merkittävän panoksen itämaisen tanssiteatterin harrastuksen ja tuntemuksen lisäämiseksi Suomessa.

Suomalaisia tanssiteattereita

Suomalaisessa tanssitaiteessa teatterillisen suuntauksen vaikutus on ollut voimakas. Ehkä tämän vuoksi on tanssiryhmien nimeksi usein valittu termi tanssiteatteri. Se ei välttämättä kuitenkaan kerro ryhmän sitoutumisesta erityisesti tanssiteatteriperinteeseen, vaan sitä käytetään myös tanssiryhmä-termin (vrt. englannin dance company) synonyyminä. Myös lainsäädännössä tanssiryhmät rinnastuvat teattereihin ja saavat rahoitusta teatterilainsäädännön mukaan.

• Aurinkobaletti, Turku
• Tanssiteatteri Dis Tanz, Vantaa
• Tanssiteatteri ERI, Turku
• Tanssiteatteri Hurjaruuth, Helsinki
• Tanssiteatteri Hämy, Oulu
• TanssitEATteri Jumbo, Oulun tanssin reuna, Oulu
• Tanssiteatteri Kramppi, Jyväskylä
• Tanssiteatteri Minimi, Kuopio
• Tanssiteatteri MD (Mobita/Dansco), Tampere
• Tanssiteatteri Raatikko, Vantaa
• Tanssiteatteri Rollo, Helsinki
• Tanssiteatteri Routa, Kajaani
• Tanssiteatteri Vilya, Helsinki
• Tanssiteatteri Wimma, Seinäjoki
• Tommi Kitti & Co, Helsinki
• Tsuumi, Helsinki
• Tanssiteatteri Glims & Gloms, Espoo
• Tanssiteatteri Rimpparemmi, Rovaniemi
• Tanssiteatteri Tilleri Talleri, Haapavesi

Katso myös

• Kulkukoira
• Tanssitaide Suomessa