Talvijuurekkaat
| Talvijuurekkaat | |
|---|---|
 Flammulina sp. |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Sienet Fungi |
| Kaari: | Kantasienet Basidiomycota |
| Alakaari: | Avokantaiset Agaricomycotina |
| Luokka: | Varsinaiset avokantaiset Agaricomycetes |
| Alaluokka: | Agaricomycetidae |
| Lahko: | Agaricales |
| Heimo: | Physalacriaceae |
| Suku: |
Talvijuurekkaat Flammulina P. Karst.[1] |
| Katso myös | |
Talvijuurekkaat (Flammulina) on Physalacriaceae-heimoon kuuluva sienisuku, joka sisältää useita ruokasienilajeja. Niiden suurin kaupallinen suosio on Itä-Aasiassa, jossa niitä viljellään laajalti. Myös Suomessa villinä kasvavat talvijuurekkaat ovat hyviä ruokasieniä. Jotkin lajit kasvavat pääasiassa talvikuukausina.
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Talvijuurekkaat ovat helttasieniä, joilla on yleensä noin 1–5 senttimetriä leveä lakki ja noin 2–8 senttimetriä pitkä, enintään senttimetrin paksuinen jalka.[2][3] Lakin muoto vaihtelee laakean kuperasta kuoppakeskustaiseen.[3] Lakin väri on yleensä keltainen, oranssi tai ruskea, ja lakin pinta on usein tahmea. Heltat ovat valkeahkot, vanhemmiten kellertävät tai ruskehtavat.[2] Jalka on tyvestä ruskea tai mustanruskea, ylempää kermanvärinen tai keltainen. Koko jalka on usein samettinukkainen.[2][3] Itiölaskeuma on valkoinen tai kermanvalkoinen.[3]
Levinneisyys ja elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Talvijuurekkaiden suku on levinnyt maailmanlaajuisesti, mutta eniten lajeja on Aasiassa, Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Puistotalvijuurekas (Flammulina velutipes) ja taigatalvijuurekas (Flammulina rossica) ovat laajalle levinneitä lajeja, mutta suvussa on myös rajatuilta alueilta tunnettuja lajeja, kuten Flammulina stratosa Uudesta-Seelannista.[2][4]
Talvijuurekkaat ovat saprotrofeja, jotka kasvavat yleensä tuppaina lehtipuulla, harvemmin havupuulla.[2] Ne voivat kasvaa sekä elävällä että kuolleella puulla.[3] Kasvualustaksi kelpaavat puiden rungot, kannot, risut ja juuret.[2] Talvijuurekkaat voivat näennäisesti kasvaa maassa, mutta silloin ne ovat sienirihmojen kautta yhteydessä puuainekseen, kuten maanalaisiin juuriin.[3] Jotkin talvijuurekkaat kasvavat vain yhdellä isäntälajilla, esimerkiksi Flammulina cephalariae kasvaa vain Cephalaria leucantha -kasvin juurilla.[2]
Jotkin talvijuurekkaat, kuten puistotalvijuurekas ja Flammulina elastica, kasvavat erityisesti talvikuukausina.[2]
Taksonomia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Puistotalvijuurekas (Flammulina velutipes) oli pitkään sukunsa ainoa laji ja vielä pidempään sukunsa ainoa eurooppalainen laji. Toiseksi vanhin laji on argentiinalainen Flammulina callistosporioides, joka kuvattiin vuonna 1964. Vuonna 1977 Euroopasta kuvattiin Flammulina ononidis, mutta vielä 1980-luvun lopussa eurooppalaisia lajeja tunnettiin vain neljä. 1990-luvulta lähtien lajien määrä on yhä kasvanut, ja vuonna 2020 talvijuurekkaita oli 16 hyväksyttyä lajia, joista kahdeksaa tavataan Euroopassa.[2] Suomessakin on nykytiedon mukaan useampi laji, jotka erottaa toisistaan lähinnä mikroskooppisten piirteiden perusteella.[5]
Vuonna 2020 talvijuurekkaita oli maailmanlaajuisesti 16 hyväksyttyä lajia:[2][6]
- Flammulina callistosporioides
- Flammulina cephalariae
- Flammulina elastica
- Valjutalvijuurekas (Flammulina fennae)
- Flammulina ferrugineolutea
- Viljelytalvijuurekas (Flammulina filiformis)
- Viitatalvijuurekas (Flammulina finlandica)
- Flammulina lupinicola
- Flammulina mexicana
- Flammulina ononidis
- Poppelitalvijuurekas (Flammulina populicola)
- Taigatalvijuurekas (Flammulina rossica)
- Flammulina similis
- Flammulina stratosa
- Puistotalvijuurekas (Flammulina velutipes)
- Flammulina yunnanensis
Talvijuurekkaat ravintona
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
Euroopassa talvijuurekkaita pidetään hyvänmakuisina ruokasieninä, joita voi poimia talvellakin.[2] Suomalaiset talvijuurekkaat on luokiteltu joko hyviksi tai erinomaisiksi ruokasieniksi.[5][7] Ruokasienestäjän kannalta tarkalla lajimäärityksellä ei ole merkitystä, sillä kaikkien suomalaisten talvijuurekkaiden käyttöarvoa pidetään samana.[5]
Japanilaisessa keittiössä talvijuurekkaita edustaa enokitake-niminen viljelysieni, jota käytetään usein keitoissa.[8] Vuoteen 2018 asti sitä pidettiin samana lajina puistotalvijuurekkaan kanssa, mutta nykyään sitä pidetään omana lajinaan nimeltä viljelytalvijuurekas (Flammulina filiformis). Laji on kaupallisesti merkittävä ruokasieni, jota viljellään varsinkin Kiinassa. Sillä on myös lääketieteellistä merkitystä, koska se sisältää muun muassa kasvaimia ja syöpää ehkäiseviä yhdisteitä.[4][9]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Flammulina P. Karst. Index Fungorum. Viitattu 9.11.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k Jančovičová, Soňa & Chreňová, Nikoleta: Celosvetovo známy rod Flammulina (Agaricomycetes): literárny prehľad. Acta Botanica Universitatis Comenianae, 2020, 55. vsk, s. 39–46. ISSN 2729-7330 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 9.11.2022. (tšekiksi, englanniksi)
- ↑ a b c d e f Ludwig, Erhard: Pilzkompendium, s. 135. Eching: IHW-Verl, 2001. ISBN 3-930167-43-3 (saksaksi)
- ↑ a b Wang, Pan Meng et al.: Phylogeny and species delimitation of Flammulina: taxonomic status of winter mushroom in East Asia and a new European species identified using an integrated approach. Mycological Progress, syyskuu 2018, 17. vsk, nro 9, s. 1013–1030. doi:10.1007/s11557-018-1409-2 ISSN 1861-8952 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 9.11.2022. (englanniksi)
- ↑ a b c Korhonen, Jarkko: Sieniopas. Taskukirja sienten tunnistukseen, s. 126–127. Helsinki: Readme.fi, 2015. ISBN 978-952-321-012-7
- ↑ Talvijuurekkaat – Flammulina Suomen Lajitietokeskus. Viitattu 24.11.2022. (suomenkielisten nimien lähde)
- ↑ Talvijuurekas LuontoPortti. Viitattu 9.11.2022.
- ↑ Rahola, Jaakko: Japanilaisia ruokasanoja Raholan syötäviä sanoja. 2.1.2012. Arkistoitu 27.10.2009. Viitattu 9.11.2022.
- ↑ Chen, Juan et al.: Genome-wide analysis and prediction of genes involved in the biosynthesis of polysaccharides and bioactive secondary metabolites in high-temperature-tolerant wild Flammulina filiformis. BMC Genomics, 17.10.2020, 21. vsk, nro 1, s. 719. PubMed:33069230 doi:10.1186/s12864-020-07108-6 ISSN 1471-2164 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 9.11.2022. (englanniksi)
|