Tahmahärkki
| Tahmahärkki | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
| Lahko: | Caryophyllales |
| Heimo: | Kohokkikasvit Caryophyllaceae |
| Suku: | Härkit Cerastium |
| Laji: | glutinosum |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Cerastium glutinosum |
|
| Katso myös | |
Mäkihärkki (Cerastium glutinosum, syn. C. pumilum subsp. glutinosum) on valkokukkainen, kohokkikasveihin kuuluva kuivien kasvupaikkojen kasvi.
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ylitalvinen yksivuotinen tahmahärkki kasvaa 5–12 cm korkeaksi. Kasvi on pysty, vaalean- tai kellanvihreä ja nystykarvainen. Kukattomat tyviversot puuttuvat. Lehdet ovat puikeita, joskus soikeita tai suikeita. Kukinto on kaksihaarainen viuhko ja kukinnon tukilehdet ovat kapealti kalvolaitaisia. Kukkia on 4–18 kappaletta. Sekä verhiö että teriö ovat viisilehtisiä. Verholehdet ovat 4–6 mm pitkiä, suippoja ja kaljukärkisiä. Matalasti kaksihalkoiset valkoiset terälehdet ovat kaljuja ja verholehtiä lyhyempiä. Heteitä on 5–10 kappaletta. Suomessa tahmahärkki kukkii touko-kesäkuussa. Hedelmä on pitkähkö, kymmenliuskaisesti aukeava kota.[1][2]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tahmahärkkiä tavataan Euroopassa Välimeren alueelta Britteinsaarten eteläosiin, Tanskaan, Etelä-Ruotsiin ja -Suomeen, Länsi-Viroon, Etelä-Puolaan, Länsi-Ukrainaan, Romaniaan ja Bulgariaan. Yksittäisiä esiintymiä lajilla on Etelä-Ukrainasta ja Kaukasuksen alueelta, sekä Euroopan ulkopuolelta Marokosta, Turkista ja Syyriasta. Tahmahärkkiä on tavattu tulokaslajina myös Yhdysvaltain eteläosista sekä Etelä-Amerikasta.[3] Suomessa tahmahärkki on alkuperäislaji, joka kasvaa levinneisyysalueensa pohjoisrajoilla. Suomessa sitä kasvaa vain Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa.[4][5]
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tahmahärkki kasvaa kuivilla, aurinkoisilla mäenrinteillä ja kalliokedoilla, varsinkin kalkkialustalla ja lintujen istumapaikoilla. Se viihtyy myös pihakedoilla ja poluilla.[2][4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 110, 112.
- ↑ a b Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 138.
- ↑ Den virtuella floran: Klibbarv (myös levinneisyyskartat) (ruotsiksi) Viitattu 28.4.2012.
- ↑ a b Retkeilykasvio 1998, s. 112.
- ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Tahmahärkin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 28.4.2012.