Suojatyö

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suojatyö' on vammaisten ja vajaakuntoisten henkilöiden erityistyöllistämisen perinteinen muoto. Toimintana se on säilyttänyt viimeisten 40 vuoden aikana kehittyneen sisältönsä, vaikka itse sanaa suojatyö pidetäänkin leimaavana eikä sitä enää ole alan lainsäädännössä.

Suojatyön historiallista taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiaalipolitiikan professori Deborah Stonen mukaan yhteiskunnilla on kaksi aineel­lisen hyvän jakelujärjestelmää. Ensimmäinen ja tärkein perustuu työnte­koon. Sitä täydentää tarpeisiin perustuva jakelu, joka on tarkoitettu niille ihmisille, jotka eivät syystä tai toisesta, esimer­kiksi ikänsä tai sairautensa takia voi osallistua työntekoon. Näiden järjestelmien yhteensovittaminen on tuottanut ongelmia. Työkyvyttömiä ihmisiä ei sovi jättää oman onnensa nojaan, mutta toisaalta avun saamisel­la täytyy olla jokin raja. [1]

Vaivaishoitoasetus 1879

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa säädettiin vuonna 1879 vaivaishoitoasetus, jossa vaivais­ten avustus­perusteita tiukennettiin tarkoituksella karsia avunsaaji­en joukos­ta työky­kyiset. Vaivaisapuun olisivat vastedes oikeu­tettuja ainoas­taan työkyvyt­tömät. Työkykyiselle köyhälle sai harkin­nanvarai­sen avustuk­sen myöntää ainoastaan työnte­koa vastaan. Sitä varten perus­tettiin englantilaisen mallin mukaan kunnallisia työlai­toksia. Niitä ruvet­tiin kutsu­maan vaivaistaloiksi, koska niihin alettiin sijoittaa myös työkyvyt­tömiä ihmisiä eli varsinai­sia vaivai­sia. Vaivaistaloon tulija menetti henkilökohtaisen vapautensa, ja hänet alistettiin tiukasti valvottuun työntekoon ja kovaan kuriin, mitä varten taloissa oli myös arestihuoneita. Tiukka kuri oli vai­vais­talos­sa saadun ylöspi­don hinta. Tarkoi­tukse­na oli luoda pelotus­vai­kutus, joka karsi te­kosairaat taloon yrittävien joukos­ta. [1]

Vaivaistalot alkoivat menettää työlai­toksen luonnettaan 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, kun yhte­näinen vaivaishoitojärjestelmä purkaantui ja apua tarvitsevia alettiin lajitella omiin laitoksiinsa, kuten lastenkoteihin, kunnansairaaloihin, mielisairaaloihin, läänien työlaitok­siin ja vajaamielislaitoksiin. Vaivaistalot jäivät vanhusten käyttöön, ne muuttuivat kunnalliskodeiksi ja lopulta vanhainkodeiksi. Työnteon velvollisuus säilyi kuitenkin tavalla tai toisella myös näissä uusissa avustusjärjestelmissä. Selvimmin se kävi ilmi pakkotyö­vel­vol­listen työlai­toksissa sekä avun sitomisena raskaisiin hätäapu- tai työttö­myystöihin.[1]

Köyhäinhoitolaki 1922

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaivaishoitoasetus korvattiin vuonna 1922 köyhäinhoi­tolailla. Köy­häinapuun varsinaisesti oikeutettuina pidettiin edelleen lähinnä työky­vyttömiä. 1930-luvun lamavuosina työttömyys tuli yleisim­mäksi avun saannin syyksi. Laki asetti työkykyiselle avustetta­valle tiukan työvel­vollisuuden, jota toteutettiin ankaraa kuria noudatta­vissa työlaitoksissa. [1]

Huoltoapulaki 1956

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työlaitokset poistuivat viimeistään vuoden 1956 huoltoapulain myötä. Tiukka tarveharkinta ja valvonta olivat huoltoavullekin tun­nusomaisia piirteitä. Huoltoapu muuttui vuonna 1984 toimeentulotueksi. Kun sosiaalimenot alkoivat pian kasvaa, myös toimeentulotuen myön­tämisessä tarveharkinta lisääntyi. Jatkuvaan tarveharkintaan perustuvan järjestelmän rinnalle alkoi kehittyä kansaneläkejärjestelmä, joka perustui säännölliseen kuukausiavustukseen. Kun Suomeen saatiin kansaneläkelaki vuonna 1937, se ei aluksi koskenut työkyvyttömiä. Lain tarkoituksena oli alun perin turvata työkykyisten henkilöiden vanhuudenturva. Aluksi kansaneläke alitti selvästi köyhäinhoitotason. Kaksikym­mentä vuotta myö­hem­min, vuonna 1957, laki laajeni koskemaan myös työkyvyttö­miä. Vuoden 1957 uudistuksessa kan­sanelä­ke­järjestelmä uudistettiin tasa­eläkeperi­aatteen pohjalle. Tasasuuruisen perusosan lisäksi alettiin maksaa harkinnanva­raista tukiosaa. 1980-luvulla tarveharkinta poistet­tiin. Kansaneläkkeen rinnalle syntyi palkkatuloihin perustuva työelä­ke­järjes­telmä 1960-luvulta alkaen.[1]

Henkilön työkykyisyys oli keskei­nen erotteluperuste, jonka nojalla apua pyytävät luokiteltiin kahteen ryhmään, aidosti apua tarvit­seviin ja niihin, joita voi epäillä työnteon välttelystä. Apua on haluttu säädellä siten, että se kohdis­tuisi vain työkyvyt­tömiin köyhiin. Muita varten avustusjär­jestel­mät ovat sisältä­neet erilaisia tehokkaita pelottei­ta. Heidän kohdal­laan avun saamisen ehtona on ollut osallistuminen kurinalaiseen ja mielui­ten raskaaseen työntekoon. Tarve erotella laiskurit ja pinnarit oikeista köyhistä oli siten keskeisenä perusteena köyhiin kohdistuvalle kurinpi­dolle. Kurin­pito kietoutui työntekoa koskevan moralisoinnin ympärille. Toistuvaan tarveharkintaan perustuvan järjestelmän rinnalle kehit­tyi 1940-luvulta alkaen kansaneläkejärjestelmä, joka takasi säännölli­sen toi­meentulon aluksi työiän ylittäneille ja myöhemmin muillekin työky­vyttömille henkilöille. Eläkejärjestelmän kaltaisen pysyvän avustusmuodon perusteena oli se, että jotkut avustettavat voitiin luokitella pysyvästi työkyvyttömiksi joko iän tai muun syyn nojalla. Tämä muu syy antoi aiheen uusien yleiskäsitteiden synnylle. Niitä olivat vammai­set ja invalidit.[1]

Työvoimaviranomaisten käytössä on jo pitkään ollut kaksi erilaista tapaa työllistää ihmi­siä, joille on vaikea löytää työpaikka. Henkilö voidaan sijoittaa avoimille työmarkkinoille erilaisten tukitoi­mien avulla. Toinen keino on sijoittaa hänet suojatyö­hön. Työvoimahallin­toon on vuosien mittaan kehittynyt laaja kokoelma vajaa­kun­tois­ten henkilöi­den työllistä­miskeinoja. Niistä ensimmäisiä olivat vuoden 1946 invaliidihuol­tolakiin sisältyvät työnväli­tys ja itsenäi­sen yrittämi­sen tukeminen. Myöhemmin mukaan tulivat työkokei­lut, työk­linik­ka­kokei­lut, erityistyöl­listämisen tukitoimet, työolosuh­teiden järjeste­lytuet ja monet muut. Myös kansaneläke­laitok­sella ja vakuutusyhtiöillä on ollut tarjolla erilaisia tukitoimia.­ [2]

Tukitoimien saamisen ehtona on ollut se, että henkilö kykenee sata­pro­sentti­seen työsuori­tukseen ja pystyy ansiotuloillaan elättä­mään itsensä. Kaikki vajaa­kun­toiset eivät kuitenkaan tähän pysty. Heitä varten on suunni­teltu muita ratkaisuja, jotka ovat muodostaneet toisen  työllistämis­kei­no­jen pääryh­män. Siihen kuuluu henkilön työllis­täminen normaali­en työmarkkinoiden ulkopuolella. Tällaisen työllistä­misen yleisni­mityksenä on ollut suojatyö.[2]

ILO:n työhuoltosuositus 1955

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suoja­työjärjestelmän lähtökohtana voi pitää kansainvälisen työjär­jes­tön (ILO) vuonna 1955 antamaa työhuol­tosuositus­ta. ILO:n mukaan sen jäsenmai­den tuli järjestää mahdollisuus työhön suojatuis­sa olosuhteis­sa niille invalideil­le, joita ei voida saada ky­keneviksi tavalliseen kilpai­lunalai­seen työhön". Suojattujen työpajojen tuli antaa mahdollisuus ei vain hyödylliseen ja tuotta­vaan työhön, vaan myös työhön totuttautumi­seen ja ammattitaidon kehittä­mi­seen sekä, mikäli mahdollis­ta, avoimille työmarkkinoil­le siirtymiseen. Suojatyön palkko­ja ja työeh­toja tuli säännös­tellä samas­sa laajuudessa kuin muussakin työssä tehtiin.[2]

Järjestöt 1960-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suojatyön kehitys alkoi 1960-luvulla, mutta ei valtion, vaan järjestö­jen aloitteesta. Invali­di­järjestöt, kuten Tuberku­loosiliitto ja Suomen Siviili- ja Asevel­vol­lisuusinva­li­dien Liitto alkoivat 1960-luvulla perus­taa työkeskuk­sia invali­deille, jotka eivät kyenneet työllisty­mään elin­keino­neuvon­nan ja ammatti­kurs­situk­sen avulla avoimille työmark­kinoille. Valtionapua työkes­kukset alkoi­vat saada vuodes­ta 1971 alkaen invalidihuol­tolakiin tehdyn muutoksen pohjalta. Asiakkaat suojatyö­kes­kuk­siin osoitti työvoi­matoi­misto. Suojatyöjär­jes­tel­män luomises­sa seurat­tiin ILO:n antamaa kansainvälis­tä suositusta. Vuonna 1966 mietintönsä luovutta­nut Kuntoutus­komi­tea määritteli suojatyön seuraa­vas­ti: ­S­u­o­ja­ty­önä on pidettävä sellaisia toimenpiteitä, joiden tarkoi­tuk­se­na on avoi­mille työmark­kinoille väliaikaisesti tai pysy­västi kelpaamatto­mien henkilöiden työllistä­mi­nen.[2]

Kuntoutuskomitea 1966

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1963-1966 työskennelleen kuntoutuskomitean ratkaisuksi tuli liittää suojatyötä koskevat säännökset invalidihuoltolakiin. Ennen lain säätämistä eräiden järjestöjen ylläpitämät työkeskukset saivat erillistä tukea valtion budjetista. Suojatyön pykälät säädettiin aluksi viiden vuoden koeajaksi (1971-75), jonka aikana kerättiin käytännön kokemuksia palvelujärjestelmän toimivuudesta.lähde?

Kuntoutuskomitea katsoi suojatyön olevan olennainen osa kuntoutus­järjestel­mää. Suojatyötä alettiin toteuttaa suojatyökeskuksissa. Toiminta kapea-alaistui teolliseksi alihankintatoiminnaksi, jota tehtiin mieluiten teolli­suus­alueilla sijaitsevissa halleissa. Sille oli tyypillistä ositettu tayloristi­nen vaihe­työ. [2]

Suojatyö oli ensin suunniteltu vain invalidihuoltolain mukaisil­le invali­deille, joiden tyypillisiä vammoja olivat liikunta- ja aistivam­mat. Työvoimatoi­mis­tot alkoivat kuitenkin heti lähettää suojatyökes­kuksiin muitakin kuin varsinaisia invalideja. Näitä muita ryhmiä olivat mielen­ter­veyson­gelmaiset, päihdyttävien aineiden väärinkäyt­täjät ja rikollisen elämän­historian vuoksi työelämään sijoittumatto­mat. Syynä kehityk­seen oli 1970-luvun alun hyvä työllisyysti­lanne, jolloin monet vajaa­kuntoi­set työntekijät pystyivät sijoittumaan avoi­mille työ­mark­kinoille. Jäljelle jääneet huono­kuntoi­simmat eivät tahtoneet kelvata suojatyön vetäjille, joiden huolena oli kelvollis­ten työsuoritusten aikaansaa­minen. Vuonna 1978 invalidihuol­tolaista lopulta poistettiin invalidi­teet­tivaatimus suoja­työntekijöiden valinta­perus­teena.[2]

Vuoden 1975 jälkeen suojatyöpykälien väliaikaista voimassaoloa jatkettiin kahteen otteeseen yhteensä kolmeksi vuodeksi, ja sitten vuoden 1979 alusta invaliidihuoltolain suojatyöpykälät jäivät pysyviksi, aina vuoden 2002 maaliskuun loppuun saakka. 1970-luvun alussa suojatyökeskukset pieniä ja aivan ensimmäisinä vuosina ne olivat kaikki järjestöjen ylläpitämiä. Kun viiden vuoden kokeilujakson puolivälissä tehtiin mahdolliseksi myös kuntien suojatyökeskukset, toiminta alkoi hitaasti laajeta. Suojatyökeskusten määrä viisinkertaistui 25:stä 125:een.lähde? Suojatyökeskusten asiakasmäärät pysyivät 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa alle kahdessa tuhannessa. Vaihtuvuus oli aluksi suurta, mikä osaltaan johtui tiukasta työku­ris­ta. Lähtijöistä huomattava osa pääsi työhön avoimille markkinoille. Kymme­nen vuotta myöhemmin paikkoja oli 3051 ja paikkamäärät laskusuun­nassa.[2]

Vajaakuntoisten henkilöiden työllistäminen nousi aika ajoin kehittämisen kohteeksi ja uusia kehittämisehdotuksia tehtiin harvakseltaan. Yksi toistuva keskustelun aihe oli suojatyön hallinnollinen sijainti; pitäisikö se siirtää sosiaali- ja terveysministeriöstä työministeriöön. Suojatyötoimikunta 1985 halusi erottaa toisistaan vajaakuntoisten työllistämisen ja sosiaali- ja terveyspalveluina toteutettavan työtoiminnan. Tämä erottelu on toistunut sen jälkeen kaikissa esityksissä.lähde?

Suojatyö 92 -mietintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiaali- ja terveysministeriön Suojatyö 92-työryhmä työskenteli maata vaivaavan talouslaman aikana eikä vajaakuntoisten työllistäminen saanut osakseen juuri mitään yleisempää huomiota. Vuoden 1993 alusta voimaan tullut kuntien valtionosuusuudistus siirsi sosiaali- ja terveyspalvelujen ratkaisuvallan käytännössä kokonaan kunnille eikä valtionhallinnolla ollut enää vaikutuskeinoja sosiaalihuollon toteuttamaan työllistämiseen. Suojatyö 92-työryhmä ei tehnyt mitään säädösmuutosesityksiä. Työryhmän hahmottelema ”työkeskusten uusi toimintamalli” sisälsi työkeskuksille kaksi tehtäväaluetta: kuntoutustavoitteinen työllistäminen ja erilaisten kuntoutuspalvelujen järjestäminen. Mallin mukaan työkeskusten tulisi järjestää muutoin avoimille työmarkkinoille sijoittumattomille vajaakuntoisille kuntoutusta ja työhön osallistumisen mahdollisuus.lähde?

Vuoteen 1992 mennessä suojatyökeskusten työntekijärakenne oli muuttunut merkittävästi. Suu­rim­miksi käyttäjäryhmiksi kohosivat mielenterveysongelmaiset (28 %) ja kehitys­vammaiset (14 %) eli ne ryhmät, jotka alun perin oli suljettu invalidikä­sitteen ulkopuolelle. Vuoteen 1992 mennessä suojatyökeskusten työntekijärakenne oli muuttunut merkittävästi. Suu­rim­miksi käyttäjäryh­miksi kohosivat mielenterveysongelmaiset (28 %) ja kehitys­vammaiset (14 %) eli ne ryhmät, jotka alun perin oli suljettu invalidikä­sitteen ulkopuolelle.[2]

Suojatyön kehityshistoria osoittaa, että vammaisjärjestöjen omasta aloitteesta syntynyt ja alun perin "yhteiskuntakel­poisille" vam­maisille tarkoitettu järjestelmä ei houkutellut alkuperäistä kohderyh­määnsä. 1970-luvun alussa valtiollistunut systeemi joutui aluksi laajen­tamaan asiakaspiiriään alkoholistien ja sosiaalisesti sopeutumattomien henkilöiden suuntaan ja lopulta 1990-luvulla myös mielenterveyspotilaisiin ja kehitysvammaisiin. Siitä huolimatta paikkamäärät pysyivät alhaisina. Suojatyö ei houkutellut, koska se koettiin leimaavaksi. Työvalikoi­mat olivat kapeita ja palkat alhaisia. Suoja­työtä ei käyttäjien keskuu­dessa koettu kuntouttavana tienä työelämään vaan syrjäyty­misrai­teena. Suoja­työkes­kuksia voi osittain pitää jopa vanhojen työ- ja ojen­nushuo­neiden myö­häi­sinä perilli­sinä: työky­kyiset avunhakijat velvoi­tetaan valvot­tuun työnte­koon työttö­myys­kor­vauk­sen katkaisemi­sen uhalla. Työnteon perinteinen siveellinen ja kasvattava tehtävä oli muuttunut "kun­toutukseksi".[2]

Heikosta suosiostaan huolimatta suojatyö säilytti pitkään asemansa vajaa­kuntoisten henkilöiden työllistämistä koskevissa virallisissa tavoitteissa. YK:n Kansainvälisen työjärjestön ILO:n yleissopimukseen (1983) liittyvässä suosituksessa todettiin, että työllistämistoimenpiteisiin tulisi kuulua asianmukainen valtion tuki erilaisten suojatyöpaik­kojen luomiseksi niille vajaakuntoisille henkilöille, joiden on mahdo­tonta saada työtä avoimilta työmarkkinoilta. Vajaakuntoisten henkilöiden työllistymistä koskevassa ­­kansallisessa toimintaohjelmassa vuodelta 1995 suojatyö nähtiin keinona  ehkäistä työelämästä syrjäytyminen.[2]

Euroopan unionin jäsenyys ja erityisesti Euroopan sosiaalirahaston tuki avasi 1990-luvun puolivälistä lähtien runsaasti projektimuotoisia mahdollisuuksia uusille vammaisten ja vajaakuntoisten työllistämiskeinoille. Suojatyötä korvaavia tai täydentäviä uusia toimintamalleja ovat mielenterveyskuntoutujien klubitalot, tuetun työllistymisen järjestelmä, työvalmentajapalvelut sekä oman lakinsa (Laki sosiaalisista yrityksistä) turvin käynnistyneet sosiaaliset yritykset.lähde?

Huhtikuun 1. päivänä 2002 voimaan tulleella sosiaalihuoltolain muutoksella suojatyö siirrettiin sosiaalihuollon toimintakentässä vammaispalvelulaista sosiaalihuoltolakiin. Sosiaalipalvelut, joihin suojatyö kuuluu, ovat sosiaalihuoltolain 17 §:n mukaan sosiaalityö, kasvatus- ja perheneuvonta, kotipalvelut, asumispalvelut, laitoshuolto, perhehoito, omaishoidon tuki sekä vammaisten henkilöiden työllistymistä tukeva toiminta ja vammaisten henkilöiden työtoiminta.lähde?

Työllistymistä tukeva toiminta vastaa työsuhteista suojatyötä ja vammaisten henkilöiden työtoiminta muuta työntekoa sisältävää toimintaa. Sosiaalihuoltolain 27d §:n mukaan vammaisten henkilöiden työllistymistä tukevalla toiminnalla tarkoitetaan erityisien työhön sijoittumista edistävien kuntoutus- ja muiden tukitoimien järjestämistä. Tällaisesta työstä voidaan säätää myös valtakunnallisella työehtosopimuksella.lähde?

Vastaavasti 27e §:n mukaan vammaisten henkilöiden työtoiminnalla tarkoitetaan toimintakyvyn ylläpitämistä ja sitä edistävää toimintaa. Työtoimintaa järjestetään työkyvyttömille henkilöille, joilla vammaisuudesta johtuen ei ole edellytyksiä osallistua 27d §:ssä tarkoitettuun työhön ja joiden toimeentulo perustuu pääosin sairauden tai työkyvyttömyyden perusteella myönnettäviin etuuksiin. Työhallinto käyttää työnhakijan ohjaamista suojatyökeskuksiin hyvin vähän. Työhallinnon tulkinnan mukaan suojatyöhön työllistyminen ei ole työvoimapoliittisesti tarkoituksenmukainen ratkaisu. Useimmat suojatyöntekijät eivät ole työhallinnon tarkoittamalla tavalla työmarkkinoiden käytettävissä. Työhallinnon uusin painoalue vaikeasti työllistyvien työnhakijoiden palveluissa ovat sosiaaliset yritykset.lähde?

Suojatyön arvostelua

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kehitysvammaisten kohdalla kehitysvammalaki käyttää suojatyötä vastaavasta toiminnasta nimitystä työtoiminta.[3] Saloviita, Lehtinen ja Pirttimaa esittivät vuonna 1997 kehitysvammaisten työtoiminnasta viisi ristiriitaa:[4]

  1. Työntekoa ilman palkkaa. Palkattomuuden taustalla on vaivaishoidon historia, sillä hoitolaitoksissa on vanhastaan teetetty hoidokeilla ja potilailla työtä. Palkaton työ siirtyi niistä päivähuoltoloihin ja suojatyökeskuksiin.
  2. Työkyvyttömät tekemässä työtä. Osallistujat on diagnosoitu työkyvyttömiksi, mutta heidän edellytetään tekevän työtä. Tämän voi tulkita olevan vaivaishoidon historiasta nousevaa moralismia: hoidon saaminen ei saa olla vastikkeetonta. Vaihtoehtona voisi olla esimerkiksi vapaa-ajantoimintaan osallistuminen.
  3. Kuntoutusta ilman tavoitteita ja tuloksia. Työtoiminta ei todellisuudessa kuntouta avoimille työmarkkinoille. Puhe kuntoutuksesta palautuu vanhaan ajatukseen siitä, että köyhiä on siveellisestä kasvatettava työnteon avulla.
  4. Integraatiota yhteiskunnan ulkopuolella. Työkeskukset sulkevat osallistujansa normaalin työelämän ulkopuolelle maailmaan, jossa on vain kehitysvammaisia ja heidän palkattuja ohjaajiaan.
  5. Yritystoimintaa, joka ei kannata. Työtoiminnassa jäljitellään yritystoimintaa, mutta markkinoitten ulkopuolella ja ilman kannattavuutta. Työnteko muuttuu luonteeltaan symboliseksi.

Valtakunnallinen vammaisneuvosto totesi vuonna 2014, että kehitysvammaisten työtoimintaan osallistuminen ei ollut aina vapaaehtoista, eikä siitä maksettu palkkaa, vaikka toiminnan tuloksena syntyi myytävä tuote tai palvelu ja toimintaan osallistuvilta edellytettiin työaikojen noudattamista. Neuvosto huomautti, että avotyötoiminnassa olevilla henkilöillä saatettiin teettää viikonloppu-, ilta- ja pyhävuoroja, jotta työsuhteessa oleville työntekijöille vältyttiin maksamasta työvuorolisiä.[5][6]

  • Saloviita, Timo - Lehtinen, Ulla - Pirttimaa, Raija: Tie auki työelämään. Tuetun työllistymisen käyttäjäkeskeiset työtavat. Kehitysvammaisten Tukiliitto, 1997. Teoksen verkkoversio.
  1. a b c d e f Saloviita ym. 1997, s. 13-16
  2. a b c d e f g h i j Saloviita ym. 1997, s. 22-28
  3. Laki kehitysvammaisten erityishuollosta Finlex. 1977.
  4. Saloviita, Lehtinen & Pirttimaa 1997, s. 31–35
  5. Valtakunnallisen vammaisneuvoston aloite 14.2.2014. http://www.vane.to/index.php?option=com_content&view=article&id=5&Itemid=4#aloitteet (Arkistoitu – Internet Archive)
  6. Ravintola aikoi alkaa maksaa kehitysvammaisille työntekijöilleen palkkaa – neljän vuoden jälkeen lähes kaikki tekevät yhä töitä palkatta Yle, 2018