Majakkalaiva Storbrotten
Storbrotten oli majakkalaiva, jonka sijoituspaikka oli vaarallinen matalikko Ahvenanmerellä Lågskäristä pohjoiseen. Matalikko päätettiin jo vuonna 1903 merkitä majakkalaivalla; sijoituspaikan vaarallisuuden vuoksi aluksen tulisi ehdottomasti olla konekäyttöinen. Aluksia ehti olla kaksi samannimistä.
Ensimmäinen alus valmistuu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Määräraha saatiin hiukan myöhemmin, ja uusi höyrykäyttöinen majakkalaiva Storbrotten valmistui Kone ja Silta Oy:n telakalla Helsingissä vuonna 1907.
Alus oli hyvin samanlainen kuin kuusi vuotta aiemmin valmistunut majakkalaiva Äränsgrund; siinä oli suojaava sääkansi ja uutuutena erilliseen lyhtykojuun keulamaston huippuun sijoitettu asetyleenivalo; perämaston huipussa oli varalla normaali kolmelyhtyinen öljyvalo; aluksessa oli myös paineilmakäyttöinen sumusireeni eli tyfooni, jonka varalaitteena oli höyrysireeni. Höyrykattila oli hiilipolttoinen. Miehistöä oli 11 henkeä.
Ensimmäisen Storbrottenin tuhoutuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Alus tuhoutui ajomiinaan 18. syyskuuta 1922; vain neljä miestä pelastui.
Aluksen tilalle sijoitettiin koneeton varamajakkalaiva Reserv I, mutta se osoittautui nopeasti sopimattomaksi Ahvenanmeren oloihin. Uusi alus olisi saatava.
Uusi Storbrotten
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Turussa Vulcan Oy:n telakalla oli rakenteilla alun perin venäläiseksi miinanraivaajaksi tarkoitettu ja sittemmin S/S Arandan kaltaiseksi kelirikkoalukseksi suunnitellun aluksen runko, josta päätettiin tehdä uusi majakkalaiva; ehdokas soveltui tarkoitukseen hyvin, koska siihen kuului jo alun perin korkea suojaava sääkansi. Nyt uutta tehtävää varten alukseen lisättiin kuusi pitkää ja leveää palleköliä sekä kansirakennuksen katolle sijoitettiin majakkatorni; valo toimi ajan tavan mukaan asetyleenillä. Alukseen asennettiin Suomen ensimmäinen nautofoni eli sähkökäyttöinen sumusireeni ja uusimpana uutuutena vedenalainen äänimerkinantolaite.
Alus valmistui kevääksi 1925 ja aloitti palveluksensa saman tien.
Aluksen uppoama oli 305 tonnia ja höyryhiilikoneiston teho 260 hevosvoimaa - siis alus oli suurin ja tehokkain lajissaan. Miehitystä oli 11 henkeä. Sen muista majakkalaivoista selvästi poikkeava ulkomuoto kertoi selvästi, että alus oli alun perin suunniteltu aivan muihin tehtäviin; tämä ei kuitenkaan ollut pahasta, sillä alus olikin yllättäen huomattavasti merikelpoisempi kuin useimmat muut majakkalaivat.
Storbrotten oli talvisodan aikana paikallaan; sen miehistölle annettiin kiväärit panoksineen ja kehotettiin olemaan tarkkana. Mitään ei tapahtunut ennen kuin alus siirtyi talvehtimaan jouluna 1940, palaten asemapaikalleen seuraavana keväänä.
Jatkosodan alussa operaatio Kilpapurjehduksen eli sotalaivojen Ahvenanmaan vesille siirtämisen lopuksi majakkalaiva poistettiin paikaltaan ja se siirtyi Turkuun; Ahvenanmeren majakkalaiva toimi vuodet 1943–1944 vartiomoottoriveneiden emälaivana. Kesäajoiksi alus maalattiin sotalaivanharmaaksi naamiomaalauksineen ja talveksi kalkkimaalilla valkoiseksi.
Merenmittaajien tukialukseksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sodan jälkeen, kunhan Ahvenanmeren ja Märketin miinakentät oli raivattu sekä aseistus ja muu ylimääräinen sotavarustus poistettu ja punainen ulkomaalaus palautettu ennalleen, entinen työ jatkui aina vuoteen 1959 asti.[1] Silloin alus korvattiin valopoijulla ja muutettiin merenmittaustukialukseksi Hollmingin Rauman telakalla; lyhtytorni, raskas tukkiankkuri ja keulimmainen sieniankkuri poistettiin sekä alukseen rakennettiin lisää hyttejä; lopuksi punaiset kyljet maalattiin muiden mittausalusten tapaan valkeiksi.
Entisen majakkalaivan uudeksi nimeksi annettiin Pauha Pohjanlahden karikkojen mukaan ja aluksesta tuli Pohjanlahtea kartoittavan 1. merenmittausretkikunnan tukialus; kaikki suuren retkikunnan väki ei mahtunut alukseen vaan loput majapaikat ja mittausaineiston käsittelyssä tarvittava piirustussali sijoitettiin toiseen entiseen majakkalaivaan tukialus Kuohuun, entiseen Plevnaan, jota Pauha hinasi perässään. Paksu musta hiilensavu merkitsi retkikunnan vaiheita.
Mittausalueella alukset kiinnittyivät vierekkäin. Varsinaisen mittaustyön tekivät erilliset mittausveneet, jotka tukeutuivat Pauhaan, jonka konehuoneen yhteyteen oli rakennettu erillinen korjauspaja mittausveneiden moottoreille.
Aluksessa oli loppuun asti vanhanaikainen avoin komentosilta, joten nahkatakit ja suojalasit olivat hyvinkin tarpeen myötätuuleen ajettaessa, kun paksu kerros kivihiilennokea laskeutui savupiipusta sillan ylle.
Saimaan vesille
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kun 1. merenmittausretkikunta sai uuden aluksen vuonna 1978, Pauha siirrettiin Saimaalle, mihin se sopi äärimmäisen huonosti syväyksen ja hiilestyksen vuoksi. Kun tukialus Linssi ja koneeton tukialus Sesta valmistuivat vuonna 1979, majakkalaiva myytiin; Pauha jäi kylmilleen odottamaan tulevaa. Tämä ei luonnollisesti ollut hyväksi laivalle.[2]
Tuhoutuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaksi vuotta entinen tukialus makasi Lappeenrannassa; vuonna 1980 uusi omistaja sai hankittua hinaajan: entinen majakkalaiva aiottiin hinata Helsinkiin, jossa se olisi uusittu uuteen käyttöön. Mistään ei enää löytynyt tarpeellisia konemiehiä eikä liioin merelle siirtoon kelvollista päällikköä, jotta alus olisi voitu tuoda omalla koneellaan, kuten olisi ollut järkevintä; lisäksi kattilat olisi pitänyt katsastaa. Näin hinaaminen oli ainoa vaihtoehto; Saimaan kanavasta yhdistelmä selvisi hyvin eivätkä neuvostoliittolaisetkaan huomautelleet mitään.
Kuitenkin meren puolella hinaaja Sisu sai vielä Neuvostoliiton alueella entisen Pitkäpaaden kohdalla konevian ja voimakkaan luoteistuulen takia alukset joutuivat karille; pelastusristeilijä Wilhelm Wahlforss irrotti hinaajan karilta ja hinasi sen Kotkaan telakalle, mutta Pauha jäi auttamatta matalikolle; neuvostoliittolainen byrokratia hidasti apuuntuloa niin pahoin, että hinaajan vaaratilanne oli päässyt kehittymään niin vaikeaksi, ettei hinattavaan ehditty keskittää muuta huomiota kuin kerätä siellä olleet muutamat miehet turvaan, joten Pauha ehti ajautua tällä välin liian kauas matalikolle, jonne se sai sillä näkymin toistaiseksi jäädäkin.[3] Ainoa suomalaisten tekemä pelastusyritys jäi tuloksettomaksi ja majakkalaivan hylyn jäännökset makaavat edelleen samalla matalikolla jäiden raunioittamina.[4]
Muistomerkki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Storbrottenissa majakkalaivakautena palvellut sieniankkuri ja pienempi kahdesta tukkiankkurista olivat muistomerkkinä Merenkulkulaitoksen toimitalon edessä, aluksi Olympialaiturin luona ja sittemmin Porkkalankadulla.
Kun laitos jaettiin moneen osaan ja Porkkalankadun talo meni Meritaito Oy:lle, myös ankkurit sekä aulassa muistomerkkeinä ollut entinen luotsilippu siirrettiin Kotkan Merikeskus Vellamoon. Niin ikään muistomerkkinä ollut Suomen ensimmäinen automaattinen majakkapylväs joka hankittiin alun perin Lågskärin majakkaan, irtosi muuton aikana nosturin kiinnikkeistä jolloin putoaminen särki prismat ja valolaitteen. Särkyneiden ja jäljelle jääneiden osien kohtalosta ei ole tiedotettu.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Auvinen, Visa: Leijonalippu merellä, luku Majakkalaivat. ISBN 951-95781-1-0 (sid.)
- Seppo Laurell: Aalloilla keinuvat majakat: historiikki majakkalaivojen aikakaudesta ja museoalus Kemistä. Merenkulkuhallitus, Helsinki 1988.
- Peuranheimo - Pirhonen - Killinen: Laivat puuta, miehet rautaa, luku Toiminta vuonna 1943. WSOY, Porvoo 1956.
- Suomen Meripelastusseuran vuosijulkaisu 1980, s. 35.
- Helsingin Sanomat 11/13.7.1982: "Entistä majakkalaivaa yritetään pelastaa" / "Pauha pysyy Neuvostoliitossa"