Standard Motor
Standard Motor Company on vuosina 1903–1963 toiminut brittiläinen autovalmistaja. Tehtaan perusti Reginald Walter Maudslay (1871–1934) Coventryssa 2. maaliskuuta 1903. Vuoden 1903 loppuun mennessä tehdas oli valmistanut kolme autoa. Työvoimaa oli aluksi vähän, mutta työntekijöitä palkattiin tehtaaseen lisää. Vuonna 1904 valmistui yksi auto joka kolmas viikko.
Ensimmäisen maailmansodan aikana tehdas valmisti yli 1000 lentokonetta ilmavoimille. Vuonna 1919 autontuotanto käynnistyi jälleen.
Toisen maailmansodan jälkeen Standardin tärkeimmät mallit olivat iso 2-litran moottorilla varustettu Vanguard (1948–), Ensign, Eight ja Ten (sekä Tenin loistomalli Standard Pennant).
1950-luvun lopulla pienet Standard-autot menettivät myyntiään Englannin markkinoilla.
Talousvaikeuksiin joutunut Standard-yhtiö yhdistettiin Triumphiin, jolloin syntyi Standard-Triumph. Sen puolestaan osti vuonna 1960 Leyland Motors. Viimeinen Standard-auto, Ensign Deluxe -malli valmistettiin Englannissa toukokuussa 1963. Standard Vanguard puolestaan sai väistyä Triumph 2000:n tieltä.
Helkama-konsernin tytäryhtiö Suomen Koneliike Oy toi Suomeen muutamia Standard-autoja vuonna 1939, mutta tuonti keskeytyi toisen maailmansodan sytyttyä.[1] Sotien jälkeen Standard-autojen maahantuojana toimi Korpivaara Oy. Vuonna 1951 Standard Vanguard maksoi 515 000 markkaa, mikä oli noin puolitoistakertaisesti verrattuna Volkswagen Kuplan tai Moskvitšin hintaan.[2] Standard Vanguardin paras myyntivuosi Suomessa oli 1952, jolloin niitä rekisteröitiin 803 kappaletta. Näiden joukossa oli 40 kappaletta avolavapakettiautoja, jotka Tie- ja vesirakennushallitus osti tiemestarien käyttöön. Tämän jälkeen auton suosio kääntyi laskuun. Standardin kohtalona niin Suomessa kuin muuallakin oli joutua väliinputoajaksi uudempien eurooppalaisten ja amerikkalaisten autojen tullessa markkinoille.[3]
Suomen aikanaan kohtalaisen runsas Standard-autokanta hupeni vuosien mittaan lähes tyystin. Tähän olivat syynä auton heikko arvostus – edes ajoneuvoharrastajat eivät kiinnostuneet siitä – ja auton korin alttius ruostumiselle. TVH:lla oli kaikkiaan toistasataa Standard Vanguard -avolavapakettiautoa tiemestarien virka-autoina. Yksi näistä on entisöitynä Mobilia-tieliikennemuseon kokoelmissa.[4]
Vuosien 1945–1963 automallit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Vuosi | Malli | Moottori | Tuotanto |
|---|---|---|---|
| 1945–48 | Eight | 1021 cm³ sivuventtiili-rivinelonen | 383 139 |
| 1945–48 | Twelve | 1608 cm³ sivuventtiili-rivinelonen | 9959 |
| 1945–48 | Fourteen | 1776 cm³ sivuventtiili-rivinelonen | 22 229 |
| 1947–53 | Vanguard Phase I | 2088 cm³ rivinelonen | 184 799 |
| 1953–55 | Vanguard Phase II | 2088 cm³ rivinelonen 2092 cm³ rivinelonen diesel |
81 074 1 973 |
| 1953–57 | Eight | 803 cm³ rivinelonen | 136 317 |
| 1954–56 | Ten | 948 cm³ rivinelonen | 172 500 |
| 1955–58 | Vanguard Phase III | 2088 cm³ rivinelonen | 37 194 |
| 1956–57 | Vanguard Sportsman | 2088 cm³ rivinelonen | 901 |
| 1957–61 | Ensign | 1670 cm³ rivinelonen 2092 cm³ rivinelonen diesel |
18 852 |
| 1957–59 | Pennant | 948 cm³ rivinelonen | 42 910 |
| 1958–61 | Vanguard Vignale | 2088 cm³ rivinelonen | 26 276 |
| 1960–63 | Vanguard Six | 1998 cm³ rivikuutonen | 9953 |
| 1962–63 | Ensign II | 2138 cm³ rivinelonen | 2318 |
Poimintoja Standard-mallistosta 1903-1939
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Standard Ten (1906-1960)
Standard Ten oli nimitys sarjalle 10 verohevosvoiman automalleja, ja Standard Motor Company säilytti muiden valmistajien tavoin verohevosvoimiin perustuvan mallinimen sen aseman ja kokoluokan määrittelynä vielä senkin jälkeen, kun Iso-Britannia oli luopunut verohevosvoima-luokittelusta. Ten-mallinimi esiintyi ensi kertaa vuoden 1906 kokeellisessa, 10 verohevosvoiman 2-sylinterisellä 631 cm³-moottorilla varustetussa automallissa, jonka sarjavalmistuksesta kuitenkin luovuttiin. Sen korvasi vuosien 1914-1915 malli 9.5 h.p. nelisylinterisellä moottorilla, jonka valmistus jatkui Ensimmäisen maailmansodan aiheuttaman sotatauon jälkeen vuoden 1919 samankaltaisella mallilla, jonka akseliväliä ja moottorin iskupituutta oli kuitenkin kasvatettu.
10 h.p.- eli Ten-malli palasi tuotantoon vuosina 1934-1936 varustettuna nelisylintereisellä 1 343 cm³ SV-moottorilla.
Flying Ten oli seuraajamalli vuosina 1937-1939, jonka Flying-nimi viittasi sen muiden Flying Standard-mallien tavoin saamaan, pystyperän sijaan viistotulla takakatolla muotoiltuun, semi-virtoviivaiseen koriin. Nelisylinterisen SV-moottorin iskupituutta oli kasvatettu 100 millimetriin, mikä supisti iskutilavuuden 1 267 cm³:iin. Malli oli aluksi vielä varustettu edeltäjänsä tavoin jäykällä etuakselilla, mikä kuitenkin korvattiin poikittaisella lehtijousella varustetulla erillisjousituksella vuodelle 1939. Uudistus osui 1930-luvun suuren laman jälkeiseen ajanjaksoon, jonka aikana Ison-Britannian autoteollisuus ja myös Standard Motor Company saavuttivat uusia myyntiennätyksiä. Vuonna 1941 valmistui sotatauosta huolimatta vielä 150 kappaleen erä sotilastarpeisiin. Flying Ten-mallista oli tarjolla myös urheilullisempi Light Flying Ten.
Standard_Ten-malli jatkoi erinimisinä variantteina vuosina 1954-1960, jolloin sen korvasi Triumph Herald.
- Flying Standard Twenty V-Eight (1936-1938)
Brittiläisten V8-automoottoreiden saralla kuulunee mainita harvinainen ja laajalti tuntematon Standard_Motorin 75 hevosvoiman (20 verohevosvoiman), 90° V-kulman, 2 686 cm³, Ford-"lättäpäästä" selviä vaikutteita saanut sivuventtiili-V8[5] varustettu Standard Flying Twenty V-Eight (Standard Motors oletti, että "V8" oli Fordin suojattu tuotemerkki, joten mallimerkissä käytettiin joko "V-Eight"- tai "20AV"-merkintää). Moottorin sylinterimitat olivat samat kuin Standardin Ten-mallin nelisylinterisestä SV-moottorista, samoin toinen V8:n alumiinikansista (toisen ollessa peilikuva), joskaan moottoreilla ei muuten ollut mitään yhtäläisyyksiä[5]. Vaihteistona käytettiin 6-sylinterisestä Flying Twenty-mallista ja SS-Jaguareista tuttua 4-vaihteista manuaalia[5]. Moottorin komponentit valmisti, ja muita työstötöitä suoritti ulkopuolinen yhtiö Coventry Climax: sopimus tehtiin 500 moottorista, eli 50 kappaletta 10 viikon ajan, mutta Standard typisti tilauksen viimein vain 250 moottoriin, ja joutui maksamaan sopimussakkona 7 000 puntaa[5].
Suuri uutuusmalli esiteltiin Lontoon Olympia Motor Shown aattona lokakuussa 1936: kori oli 2 tuumaa pidennetty, 4 tuumaa kasvatetulla raidevälillä varustettu versio Standard Flying Tvelve:stä vesiputous- tai lähteen mukaan miekkailumaski-jäähdytinsäleiköllä. Myyntihinnallaan 349 puntaa se oli paitsi selvästi kalliimpi kuin Standardin oma 6-sylinterinen Flying Twenty, myös paljon kalliimpi kuin 210 punnan ja 22 verohevosvoiman Ford V8 tai sen muut kilpailijat kuten SS-Jaguar tai Wolseley, joskin Riley Eight-Ninety oli 450 punnan hinnallaan sitä kalliimpi[5]. Tehokas moottori siivitti Flying Twenty V-Eight:in The Autocar-lehden vuoden 1937 koeajossa lähes tarkalleen 80 mailin huippunopeuteen, ja auton kiihdytysaika 0-60 mailiin oli aikalaisiinsa verrattuna riuskat 18,1 sekuntia, mutta Flying Twelve-mallista vain kallistuksen vakaimilla edessä ja takana jalostettuna sen ajo-ominaisuudet olivat huonot, jarrulaitteet suorastaan riittämättömät[5]. Tuotanto päättyi jo vuonna 1937 kehnon kysynnän vuoksi, sillä ostajakunta valitsi V8-mallin sijaan edullisemman ja tilavamman 6-sylinterisen Flying Twenty-mallin, joskin autojen jäännösvarastoa myytiin vielä 1938 alennettuun 325 punnan hintaan. Flying Twenty V-Eight oli paitsi liian kallis menestyäkseen, myös kulutti paljon polttoainetta (standardmotorclub.org:n sivun 557 mukaan gallona riitti vain 15 mailin ajoon).
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ U. E. Moisala: Auto Suomessa: auton kaupan, käytön ja korjaamotoiminnan historia vuoteen 1982, s. 216. Helsinki: Autoalan Keskusliitto ry ja Autotuojat ry, 1983. ISBN 951-99459-8-9.
- ↑ O. Pohjanen ja A. I. Walli: Uusi autokirja (15. painos), s. 511–525. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1951.
- ↑ Kimmo Levä (toim.): Kansakunta liikkeellä (Mobilia-vuosikirja 1993), s. 83. Kangasala: Vehoniemen automuseosäätiö, 1993.
- ↑ Kirsti Lehtomäki (toim.): Koneita ja ihmisiä (Mobilia-vuosikirja 2021), s. 85. Kangasala: Mobilia-säätiö, 2021.
- ↑ a b c d e f Robson, Graham: ”Flying V-Eight, An Aberration”, The Book of the Standard Motor Company, s. 63-64. (Flying Twenty V-Eight:in tarina) Veloce Publishing Ltd., 15.6.2011. ISBN 978-1845843434 (englanniksi)
