Sosiaalinen kuntoutus

Sosiaalinen kuntoutus on yhtäältä kaikkia kuntoutuksen muotoja kattava yleiskäsite, mutta toisaalta sanaa käytetään myös pyrittäessä eri tavoin tukemaan vaikeasti syrjäytyneiden henkilöiden (esimerkiksi päihde- ja huumeongelmaiset henkilöt, vankilasta vapautuvat, syvää masennusta potevat ja äärimmäisestä yksinäisyydestä kärsivät henkilöt) paluuta yhteiskunnalliseen osallisuuteen ja tyydyttävään elämän laatuun.

Sosiaalihuoltolain uudistuksen myötä sosiaalinen kuntoutus on saamassa ensimmäistä kertaa lainmukaisen määritelmän. Lain on suunniteltu astuvan voimaan vuonna 2015.

Sosiaalinen kuntoutus suppeassa mielessä

Konkreettisimmillaan sosiaalinen kuntoutus määritellään sopeutumisvalmennuksena. Varhaisimmat sosiaalisen kuntoutuksen muodot löytyvät eri maissa kroonisten mielenterveyspotilaiden, päihdeongelmaisten ja vapautuvien vankien kuntoutuksesta, jolloin asiaan liitetään psyykkinen näkökulma, ja puhutaan psykososiaalisesta kuntoutuksesta. Sopeutumisvalmennuksen käsite on suomalaisessa kuntoutuksessa rajautunut vaikean vammaisuuden ja sairauden aiheuttaman elämänmuutoksen tukemiseen, mutta toimintamuodoiltaan ja tavoitteiltaan sopeutumisvalmennus on rinnastettavissa sosiaalisen kuntoutuksen muotoihin päihdekuntoutuksessa, mielenterveyskuntoutuksessa tai vaikkapa peliriippuvuuteen liittyvissä interventioissa.

Stakesin Erkki Kemppainen erottaa kolme sosiaalisen kuntoutuksen määrittelytapaa

• sosiaalisen toiminnan kontekstin parantaminen
• kaiken kuntoutuksen sosiaalinen näkökulma
• erityinen sosiaalinen kuntoutus

Hinkan, Koiviston ja Haverisen kirjallisuuskatsaus sosiaalisen kuntoutuksen työmuodoista tuotti suomalaisesta käytännöstä seuraavat kohderyhmät

• syrjäytymisuhan alla olevat 15–17-vuotiaat nuoret
• 17–24-vuotiaat nuoret aikuiset
• mielenterveyskuntoutujat
• maahanmuuttajat
• kehitysvammaiset
• päihteidenkäyttäjät
• pitkäaikaistyöttömät

Sosiaalinen kuntoutus kattokäsitteenä

Sosiaalinen kuntoutus saa laajan merkityksen siitä seikasta, että kuntoutuksen yleinen tavoite on sosiaalinen integraatio tai inkluusio. Tässä ilmaisussa heijastuu kuntoutuksen alkuperäinen sanamuoto – rehabilitaatio – ”kunnian, ihmisarvon, ihmisoikeuksien käytännöllinen palauttaminen. Kattokäsitteenä sosiaalinen kuntoutus tarkoittaa edellä’ siteeratun Kemppaisen määrittelyn kahta ensimmäistä vaihtoehtoa. Yleisessä mielessä on siis perusteltua kysyä, ketä tai mitä tulisi sosiaalisesti kuntouttaa, yksilöä vai yhteiskuntaa.
Sosiaalinen kuntoutus määritellään usein myös sosiaalisen toimintakyvyn tukemiseksi/kehittämiseksi. Jos tässä määritelmässä halutaan välttää yksilönäkökulmaa, voidaan yhtä hyvin puhua sosiaalisen vuorovaikutuksen edellytysten tukemisesta ja parantamisesta. Tällöin yhteys kattokäsitteen ja suppean määritelmän välillä avautuu. Sosiaalinen kuntoutus on kaikkien niiden toimintamuotojen kokoelma, jotka tukevat sosiaalista toimintakykyä tai sosiaalisen vuorovaikutuksen edellytyksiä hänen elämäntilanteessaan.

Sosiaalisen kuntoutuksen tulevaisuus

Sosiaali- ja terveydenhuollossa ja laajemminkin hyvinvointipolitiikassa ovat jatkuvasti lisääntyneet kansalaisten omatoimisuuteen ja aktiivisuuteen kohdistuvat vaatimukset. Tällä kehityksellä on suora ja monin tavoin myös epäsuora vaikutus sosiaaliseen syrjäytymiskehitykseen. Jos henkilö ei pysty huolehtimaan omasta toimeentulostaan ja hyvinvoinnistaan, kestää yhä kauemmin ennen kuin yhteiskunnan palvelujärjestelmät ehtivät hänen avukseen. Oletusarvo on, että jokaisen kansalaisen tulisi ottaa entistä enemmän vastuuta omasta ja läheistensä hyvinvoinnista. Ongelmallisissa tilanteissa ratkaisuksi esitetään sosiaalisen toimintakyvyn yleistä lisäämistä. Tämä kehitys näkyy selvästi esimerkiksi alan kansainvälisen järjestön (International Association for Psychological Rehabilitation Sevices, IAPRS) periaateohjelmassa

• tunnustetaan inhimillisten kykyjen alikäyttö
• varustetaan kansalaiset erilaisilla sosiaalisilla taidoilla
• jokaisella on oikeus ja velvollisuus itsemääräämiseen
• kaikki palvelut on tarjottava mahdollisimman normaaleina palveluina
• ihmisten tarpeet ja heidän hoitonsa ovat yksilöllisiä
• ammattihenkilöiden on sitouduttava tehtäväänsä
• palvelu annetaan läheisessä palvelusuhteessa ilman valtasuhteen luomia esteitä
• ongelmiin on puututtava mahdollisimman varhain
• olennaista on ympäristön muuttaminen
• työ on keskeinen lähtökohta
• palveluissa on ensi sijassa sosiaalinen lähtökohta kuin lääketieteellinen
• painotetaan nykyhetkeä eikä menneisyyttä

Sosiaalisen kuntoutuksen tukemisen keskeiset muodot suomalaisen aineiston mukaan ovat

• mahdollisimman inhimillinen ja pitkäkestoinen asiakkaan elämän rinnalla kulkeminen
• luottamuksellisen asiakassuhteen syntyminen
• työntekijän henkilökohtaiset ominaisuudet, kyky olla läsnä
• asiakkaan omista toiveista liikkeelle lähteminen
• asiakkaan vapaaehtoinen osallistuminen, motivaatio ja sitoutuminen työmuodon tai projektin tavoitteisiin
• asiakkaan voimaantumisprosessin liikkeelle lähteminen ja eteneminen
• kyky asiakkaan toimintakyvyn arviointiin ja sosiaalisen kuntoutuksen interventioiden toteuttaminen oikeassa järjestyksessä
• asiakkaan ”toivon” ja positiivisen mielialan ylläpitäminen

Lähteet

• Terhi Hinkka, Juha Koivisto, Riitta Haverinen: Kartoittava kirjallisuuskatsaus sosiaaliseen kuntoutuksen työmuodoista ja niiden vaikutuksista. Stakes, 2006. ISBN 951-33-1867-2
• Vappu Karjalainen, Ilpo Vilkkumaa: Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. Stakes, 2004. ISBN 951-33-1590-8

Kirjallisuutta

• Päihdekuntoutus ja yhdyskuntaseuraamukset. Oikeusministeriö, 2006.
• Rikoksista rangaistujen tuen tarve. Suositukset yhteistoiminnalle. Sosiaali- ja terveysministeriö, 2006. ISBN 952-00-1943-X

Aiheesta muualla

• Kuntoutusportti
• Kuntoutuksen ammattihenkilöt (Arkistoitu – Internet Archive)