Siilikkäät

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Siilikehrääjät)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Siilikkäät
Kiiltosiilikäs (Callimorpha dominula)
Kiiltosiilikäs (Callimorpha dominula)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Yökkösmäiset Noctuoidea
Heimo: Siilikkäät
Arctiidae
Leach, 1815
Alaheimot
Katso myös

  Siilikkäät Wikispeciesissä
  Siilikkäät Commonsissa

Siilikkäät (Arctiidae), entiseltä nimeltään siilikehrääjät, ovat yökkösmäisiin perhosiin (Noctuoidea) kuuluva heimo. Heimon perhoset ovat usein värikkäitä ja varoitusvärisiä.

Siilikäslajien koko ja ulkonäkö vaihtelevat erittäin paljon. Siipiväli on lajista riippuen 5–100 mm. Siipien kuviointi vaihtelee suuresti, eikä ryhmällä ole juuri sille tyypillisiä siipikuvioita. Osa lajeista on vaatimattoman näköisiä, mutta monet varsinkin kookkaammista lajeista ovat kirjavia ja hyvin kirkasvärisiä. Siivissä on usein sininen tai vihreä metallinen hohde. Takasiipien siipisuonitus on ryhmälle tyypillinen. Monilla lajeilla imukärsä on surkastunut, mutta toisilla se on hyvin kehittynyt.[1]

Keskeisenä tuntomerkkinä naaraan takaruumissa, munanasettimen yhteydessä on pari feromonirauhasia, jotka se voi työntää ruumiinsa ulkopuolelle. Rauhasten pituus ja muoto vaihtelevat. Monilla siilikkäillä on myrkkyrauhanen keskiruumiinsa prothoraxissa. Myrkkyrauhasen ansiosta ne voivat uhattuna erittää pisaroittain muun muassa asetyylikoliinia ja histamiineja sisältävää nestettä.[2] Lisäksi perhosten erityisenä piirteenä on uurteisesta levystä muodostuva, ultraäänen tuottamiseen sopiva tymbaalielin keskiruumiin takaosassa. Äänen taajuus on 20–60 kHz ja sen tarkoituksena on luultavasti varoittaa lepakoita sekä muita öisiä saalistajia perhosen myrkyllisyydestä.[3] Eräiden arvioiden mukaan ääni voi myös häiritä lepakoiden kaikuluotausta tehden perhosen lepakolle näkymättömäksi.[4] Soukkoperhosilla (Syntominae) tymbaalielin on kuitenkin surkastunut tai puuttuu kokonaan.[1]

Toukat ovat useimmiten tummia. Ne elävät ravintokasvilla vapaina ja ovat tavallisesti tiheän karvoituksen peittämiä ja usein myrkkypiikeillä varustettuja. Myös toukkien karvoituksen yksityiskohdat toimivat ryhmää yhdistävänä piirteenä.[2] Kotelo on usein viimeisen toukkanahan karvojen suojaama.[1]

Maailmasta siilikäslajeja tunnetaan noin 11 000. Niistä palearktisella alueella tavataan noin 350 lajia ja Euroopassa 98. Siilikkäitä tavataan kaikenlaisissa ympäristöissä ja muutamat lajit elävät hyvinkin karuissa olosuhteissa korkealla vuoristoissa tai tundralla.[1] Ryhmä jaetaan kolmeksi alaheimoksi, joista kahden edustajia löytyy Suomesta. Keltasiipien alaheimon (Lithosiinae) lajeja on Suomessa 17 ja aitosiilikkäiden alaheimon (Arctiinae) lajeja on tavattu parikymmentä.

Giuseppe Acerbi löysi ensimmäisenä maailmassa aitosiilikkäisiin kuuluvan pohjansiilikkään (Acerbia alpina) Suomesta, Enontekiöltä, vuonna 1799.

  1. a b c d Nationalnyckeln till Sverges flora och fauna. Fjärilar: Ädelspinnare–tofsspinnare Lepidoptera: Lasiocampidae–Lymantriidae. ISBN 978-91-88506-58-0 s. 327–328
  2. a b Kitching, I., J. & Rawlins, J., E. (1998) "The Noctuoidea". Handbuch der Zoologie: Lepidoptera, Moths and Butterflies Vol. 1:. Evolution, Systematics and Biogeography ISBN 3110157047 s. 389–391
  3. Mikkola Kauri, Murtosaari Jussi ja Nissinen Kari: Perhosten lumo: suomalainen perhostieto. Tammi 2005, s.245. ISBN 951-31-3317-6
  4. Corcoran et al (2009) "Tiger Moth Jams Bat Sonar". Science 325, 325

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]