Shoredanin kellot
| Shoredanin kellot | |
|---|---|
 |
|
| Kirjailija | Markku Sadelehto (toim.) |
| Kansitaiteilija | Peter Mustonen |
| Genre | fantasia |
| Suomennos | |
| Suomentaja | Ilkka Äärelä |
| Kustantaja | WSOY |
| Julkaistu | 1992 |
| Ulkoasu | nidottu |
| Sivumäärä | 236 |
| ISBN | 951-0-18372-5 |
| Sarja: Sadelehdon fantasia-antologiat | |
| Edeltävä | Pimeyden linnake |
| Seuraava | Mustan jumalan suudelma |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Shoredanin kellot on Markku Sadelehdon toimittama sankarifantasia-aiheinen novelliantologia, joka on julkaistu 1992 WSOY:n Fan-sarjassa.
Shoderanin kellot oli yksi kolmesta Sadelehdon 1990-luvun alussa toimittamasta miekka ja magia -antologiasta. Muista antologioista poiketen Shoredanin kellot keskittyy tuolloin suhteellisen uusiin novelleihin. Kustantajan vaatimuksesta Sadelehto siirsi John Brunnerin novellin paikkaa antologiassa. Tämä seurauksena Sadelehdon oli mietittävä rakenne uusiksi, ja lopulta vain Jack Vancen novelli pysyi entisellä paikallaan. Lopputulosta Sadelehto kuvasi ”vasemman käden työksi”, johon oli kuitenkin ”periaatteessa tyytyväinen”.[1]
Sisältö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Orson Scott Card: ”Hiekkataika” (Sandmagic, 1979)
- Tanith Lee: ”Lohikäärmeentappaja” (Draco, Draco, 1984)
- John Brunner: ”Muinaiset jumalat” (The Things That Are Gods, 1979)
- Roger Zelazny: ”Shoredanin kellot” (The Bells of Shoredan, 1966)
- Craig Shaw Gardner: ”Velhon vaiva” (A Malady of Magicks, 1978)
- David Drake: ”Krokotiilikuningas” (King Crocodile, 1981)
- Brian Lumley: ”Cthulhun talo” (The House of Cthulhu, 1973)
- Jack Vance: ”Morreion” (Morreion, 1973)
Vastaanotto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Portti-lehden Veikko Rekusen mukaan Craig Shaw Gardnerin novelli on oikeastaan pidennetty vitsi, jonka jaksaa lukea kerran, mutta tarjoaa muuten paperinohuita henkilöhahmoja valmiissa maisemassa. John Brunnerin, Roger Zelaznyn ja Brian Lumleyn tarinat jäävät myös ohuiksi kokemuksiksi. Jack Vancen ”Morreion” on varsin näppärä, mutta senkin unohtaa tarinan kerran luettuaan. Sen sijaan Tanith Leen ironinen ”Lohikäärmeentappaja” ja Orson Scott Cardin riipaisevan synkkä ”Hiekkataika” ovat onnistuneita. Jälkimmäisestä tarinasta vain puuttuu kirjailijan kyky monipuolistaa hahmojaan huumorilla. Myös David Draken sinänsä yksinkertainen ”Krokotiilikuningas” onnistuu kehittämään henkilöhahmoja riittävästi.[2]