Sheila Watt-Cloutier

Sheila Watt-Cloutier
Henkilötiedot
Syntynyt	2. joulukuuta 1953 Fort Chimo, Kanada
Ammatti	yhteiskunnallinen vaikuttaja, ympäristönsuojelija
Muut tiedot
Tunnustukset	Champions of the Earth (2004) Order of Canada (2005) Right Livelihood -palkinto (2015)
Järjestö	Inuittien kalottialueneuvosto (1995–2006)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Sheila Watt-Cloutier (s. 2. joulukuuta 1953 Fort Chimo, Kanada) on kanadalainen inuittivaikuttaja, joka toimi vuosina 2002–2006 Inuittien kalottialueneuvoston puheenjohtajana. Hän on nostanut useasti esille ilmaston lämpenemisen vaikutuksen arktisiin kulttuureihin. Lisäksi hän oli aikaansaamassa POP-yhdisteiden käyttöä rajoittanutta Tukholman sopimussta. Paikallistasolla Watt-Cloutier on ollut edistämässä Quebecin pohjoisosien Nunavikin alueen terveydenhoitoa ja koulutusjärjestelmää.

Elämäkerta

Nuoruus ja opiskelu

Sheila Watt syntyi vuonna 1953 inuittikylässä Quebecin pohjoisosassa Nunavikin alueella. Hänen äitinsä oli tulkki ja parantaja Daisy Watt ja hänen isänsä George Kornelson oli puolestaan valkoinen mies, joka työskenteli osavaltion pohjoisosissa 1950-luvulla. Watt ei tavannut isäänsä lapsuudessaan, ja hän kasvoi äitinsä ja äidinäitinsä kanssa. Hän sai perinteisen inuittinaisen kasvatuksen, ja häntä koulutettiin muun muassa ruoan- ja eläintenvalmistukseen sekä vaatteiden valmistukseen.

Watt pärjäsi koulussa erinomaisesti, ja hänet valittiin liittovaltion koulutusohjelmaan. Hän muutti 10-vuotiaana kodistaan Nova Scotiaan. Hän on kuvannut aikaansa siellä traumaattiseksi, ja hän menetti paljon inuktitutkielestä ja inuittikulttuurista ja alkoi epäilemään identiteettiänsä. Watt loisti kuitenkin edelleen koulussa, ja 12-vuotiaana hänet siirrettiin Manitoban Churchilliin, missä hän kävi ammattioppilaitosta, missä opetettiin tytöille kokkaamista, kodinhoitoa ja ompelua. Churchilliin sopeutuminen oli helppoa, sillä siellä oli myös hänen siskonsa ja monia muita opiskelijoita alkuperäiskansoista. Heihin kohdistui tuona aikana kuitenkin myös liittovaltion voimakas assimiliaatiopolitiikka.

Watt kävi high schoolin Ottawassa, missä hän jälleen koki koti-ikävää ja eristäytyneisyyttä. Hän haaveili lääketieteellistä opinnoista, mutta hallinnon asettama ohjaaja lannisti unelman huonojen matematiikan ja luonnontieteiden arvosanojen takia. Watt palasikin 18-vuotiaana takaisin kotikyläänsä, missä hän näki kolhitun inuittiyhteisön, joka oli menettänyt paljon perinteisistä tavoistansa.

Työ koulutuksessa ja terveydenhuollossa

Watt työskenteli 1970-luvulla paikallisen klinikan tulkkina ja nautti asemastaan, joka auttoi häntä myös tutustumaan uudestaan kieleensä ja kulttuuriinsa. Samaan aikaan hän myös näki, miten krooniset sairaudet, perheväkivalta sekä huumeiden ja alkoholin käyttö aiheuttivat yhteiskunnallisia ongelmia. Watt meni 1970-luvun alkupuoliskolla myös naimisiin kanadanranskalaisen Denis Cloutier’n kanssa. He saivat liittonsa aikana kaksi lasta.

Watt-Cloutier muutti vuonna 1977 perheineen Montrealiin, mistä he jatkoivat muutaman vuoden päästä Saint-Eustacheen. Watt-Cloutier työskenteli Dorvalissa Kativikin koululautakunnan hallintotyöntekijänä. Montrealin alueelta perhe muutti takaisin Kuujjuaqiin, missä Watt-Cloutier perusti komitean, joka auttoi lastenhoitoon keskittyneen laitoksen ja leikkikenttien rakentamisessa. Hän jatkoi myös edelleen koululautakunnan työntekijänä.

Watt-Cloutier alkoi Kuujjuaqissa käydä myös McGill-yliopiston tarjoamia opinto-ohjauksen ja kasvatustieteiden kursseja, ja hänen kiinnotuksen siirtyi entistä enemmän terveydenhuollosta koulutukseen. Hän työskenteli päätoimisesti Jaanimarikin koulussa. Siellä saamiensa kokemustan perusteella hän alkoi tutkia koulutusuudistusta, joka auttoisi edistämään pohjoisten yhteisöjen elämää.

Kuujjuaqista Watt-Cloutier palasi Montrealiin, missä hän sai paikan Kativikin koululautakunnan pääkonttorista, missä hän ohjasi Quebecin korkeakouluissa opiskelevia inuitteja. Watt-Cloutier’n suunnitteli myös uudestaan lautakunnan asumisohjelman ja edisti ohjelmaa, joka pyrki auttamaan alkoholismista ja muista riippuvuuksista kärsiviä opiskelijoita. Watt-Cloutier’n osasto perusti Isuarsivik-nimisen kuntoutusohjelman, joka kuitenkin lakkautettiin Montrealissa jo vuoden jälkeen. Se kuitenkin avattiin myöhemmin samalla nimellä Kuujjuaqiin.

Yhteiskunnallisena vaikuttajana

Watt-Cloutier sai vuonna 1990 alueelliselta terveyslautakunnalta tehtäväkseen tutkia pohjoisten yhteisöjen alkoholi- ja huumeongelmia. Tutkimuksen valmistuttua hän toimi koulutustoimikunnassa ja oli luomassa raporttia ”Silatunirmut: The Pathway to Wisdom”, joka hahmotteli alueen koulutusjärjestelmän ongelmia ja vaati, että yhteisöjen auttamiseksi niiden itsehallintoa ja kultturien säilymistä pitää suojella sekä infrastruktuuria ja resuresseja kehittää. Raportti esitteli kaikkiaan 101 kehityskohdetta, ja Watt-Cloutier työskenteli useita vuosia niiden toteuttamiseksi.

Watt-Cloutier oli vuonna 1993 ehdolla Quebecin inuittien hallintoelimen Makivik Corporationin sihteeriksi. Hän hävisi vaalit, mutta hän sai siitä itseluottamusta toimia yhteiskunnallisena keskustelijana. Watt-Cloutier valittiin virkaan vuonna 1995, ja hän toimi tehtävässä vuoteen 1998 saakka. Watt-Cloutier pyrki puhumaan erityisesti nuorten puolesta ja toteutti nuorten kanssa yhteistyössä dokumenttielokuvan Capturing Spirit: The Inuit Journey.

Watt-Cloutier valittiin vuonna 1995 myös Inuittien kalottialueneuvoston (ICC) Kanadan osaston puheenjohtajaksi. ICC on kansainvälinen toimielin, joka edustaa Venäjän, Alaskan, Kanadan ja Grönlannin eskimoita. Kanadan osaston puheenjohtajana Watt-Cloutier oli puhumassa erityisesti niin sanottujen POP-yhdisteiden käyttöä vastaan. POP-yhdisteet kerääntyvät arktisiin ravintoketjuihin ja sairastuttavat inuitteja, joista monet käyttävät edelleen paikallisia ruokatuotteita. Watt-Cloutier nosti keskusteluissa esille terveyteen liittyviä huolia ja oli varmistamassa, että vuonna 2001 hyväksytyssä, POP-yhdisteiden käyttöä rajanneessa Tukholman sopimuksessa, huomiotiin myös inuittien perinteinen tietämys todisteeksi.

Watt-Cloutier valittiin vuonna 2002 koko ICC:n puheenjohtajaksi, jona hän toimi vuoteen 2006 asti. Hän muun muassa oli esittelemässä Yhdysvaltain senaatin tiede-, liikenne- ja viestintäkomissiossa Arctic Climate Impact Assessment -tutkimusta, jonka keskeisiä havaintoja oli se, että arktiksen lämpötila nousee tuplaten nopeammin kuin muun maailman lämpötila. Watt-Cloutier ja 62 muuta inuittimetsästäjää ja -vanhinta antoivat Amerikan valtioiden ihmisoikeustoimikunnalle (IACHR) vetoomuksen, joka väitti, että Yhdysvaltojen kasvihuonekaasupäästöt loukkasivat inuittien ihmisoikeuksia vuonna 1948 annetun ihmisen oikeuksia ja velvollisuuksia koskevan amerikkalaisen julistuksen mukaan. IACHR ei ottanut vetoomusta käsittelyynsä, mutta Watt-Cloutier kutsuttiin maaliskuussa 2007 todistamaan ihmisoikeuksien ja ilmastonmuutoksen välisestä yhteydestä.

Watt-Cloutier on ICC:n puheenjohtajakautensa jälkene jatkanut itsenäisesti inuittien asioiden edistämistä. Hän on myös opettanut ilmastonmuutoksen vaikutuksesta ihmisiin Bowdoin Collegessa ja Mount Allisonin yliopistossa. Watt-Cloutier julkaisi vuonna 2015 omaelämäkerrallisen teoksen The Right to Be Cold, jossa hän käsittelee myös ilmastonmuutoksen vaikutusta inuittiyhteisöihin.

Tunnustukset

Watt-Cloutier sai Yhdistyneiden kansakuntien ympäristöohjelman Champions of the Earth -palkinnon vuonna 2004 ja kenraalikuvernöörin Northern Medalin vuonna 2005. Order of Canada -kunniamerkki hänelle myönnettiin vuonna 2005, ja vuonna 2007 häntä ehdotettiin Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Right Livelihood -palkinto hänelle annettiin vuonna 2015. Palkintoperustelujen mukaan Watt-Cloutier on ollut yksi arvokkaimmista inuittien taloudellisten, yhteiskunnallisten ja kulttuuristen oikeuksien puolestapuhujista.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sheila Watt-Cloutier Wikimedia Commonsissa