Vesisaha
Vesisaha eli sahamylly on sahalaitos, jonka voimanlähteenä on vesivoima vesipyörän tai -turbiinin välittämänä.[1]
Vesisahan historia Suomessa alkaa vuodesta 1533, jolloin Halikon talonpojat myivät käskynhaltija Erik Flemingille sahamyllyn paikan Hossostenkoskelta. Mahdollisesti jo tätä ennen uskotaan Naantalin luostarin harjoittaneen sahaustoimintaa vesisahalla.[2]
Vesisaha toimi samoin kuin vesimylly, eli virtaava vesi pyöritti sahan vesipyörää, josta liike ja voima ohjattiin edelleen sahan raamiin, jossa olevilla terillä varsinainen sahaaminen tapahtui. Vesisahat olivat siis raami- eli kehäsahoja. Vanha vesisaha oli alkeellinen tuotantolaitos, jonka tuotantokyky oli hyvin rajallinen. Vesisahaa voitiin käyttää vain sulanveden aikana, sillä sen teho riippui täysin virtaavan veden määrästä. Ahvenanmaan Saltvikin sahan kerrotaan vuonna 1556 sahanneen kaikkiaan 126 lautaa toimintakaudellaan huhtikuun alusta syyskuun loppuun.
1600-luvun puolivälin jälkeen suomalaisiinkin vesisahoihin ryhdyttiin asentamaan uutta tekniikkaa, jota edustivat hollantilaiset "hienot" sahanterät. Sahat pystyivät hyödyntämään raakapuun aivan uudella tavalla ja niiden tuotantokyky nousi huimasti. Hollantilaiset sahanterät olivat merkittävästi ohuempia, joten niiden avulla lautaa valmistui samasta rungosta enemmän ja merkittävästi nopeammin.
Vesisahan vesirattaan kiertovoima siirrettiin kampiakseliin joka liikutti edestakaisin sahakehissä olevia sahanteriä. Uudemmissa vesisahoissa alettiin 1800-luvun alkupuolella käyttää vaihteistoa vesipyörän ja kampiakselin välissä jolloin kampiakseli saattoi pyöriä nopeammin kuin vesiratas ja sahakehien iskutiheys kasvoi. Tällöin myös sahaus sujui nopeammin ja sahausjälki parani. Vaihdesahoissa käytettiin suurempia vesirattaita kuin suorakäyntisissä sahoissa. Kehäsahojen lisäksi vesisahoilla oli myös hihnavetoisia sirkkelisahoja.
Vesipyörä oli hyötysuhteeltaan heikko, ja siksi vesisahat olivat enemmän manufaktuurisia kuin teollisia laitoksia. Tällaiseksi voidaan nähdä myös Keski-Suomessa ennen vuotta 1861 toimineet yhdeksän vesisahaa. Toki tuotantoluvut olivat 1800-luvulla jo aivan toiset kuin 1500-luvulla. Esimerkiksi Korpilahden Rutalahteen aivan 1800-luvun alussa rakennetulla vesisahalla oli privilegio 8310 tukin sahaamiseen vuodessa. Sahausoikeuksien rajoittamisella pyrittiin suojelemaan metsiä ryöstöhakkuilta.
Muita Keski-Suomen vesisahoja olivat Muuramen saha, Haapakosken saha (nyk. Vaajakoskella), Vahangan saha Karstulassa, Karikonkosken saha Petäjävedellä ja Kannonkosken saha silloisessa Kivijärven pitäjässä. Kuhmoisissa oli kolme vesisahaa joiden sijaintipaikat olivat Kotakoski, Leppikoski ja Pihlajakoski. Kaikki Keski-Suomen vesisahat perustettiin 1800-luvun puolella, eikä yhdenkään historia ulotu 1700-luvulle. Suurimpien vesisahojen koneteho kohosi noin 100 hevosvoimaan, mutta tavallisesti teho oli noin 20 hevosvoiman luokkaa.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Ahvenainen, Jorma: Suomen sahateollisuuden historia. Porvoo: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12476-1
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kirjastovirma:Haukiputaan-Iin sahat (Arkistoitu – Internet Archive)
- Kirjastovirma:Taivalkosken saha (Arkistoitu – Internet Archive)
- Eemeli Salminen : Milloin ja mihin rakennettiin ensimmäiset sahamyllyt Suomessa, Helsingin Sanomat, 26.02.1939, nro 55, s. 34, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot