Homiletiikka
.jpg)
Homiletiikka eli saarnaoppi on saarnaa ja saarnan pitämistä tutkiva käytännöllisen teologian haara.[1] Homiletiikka on perinteisesti ylläpitänyt luovaa jännitettä Raamatun auktoriteetin ja kulttuurin eetoksen välillä. Homiletiikka on oppiaine, jonka avulla saarnaaja pyrkii ymmärtämään tekstiä, havainnoimaan ajan henkeä sekä tuomaan nämä kaksi yhteen. Kirjoitusten tutkiminen, saarnan järjestäminen, soveltaminen seurakuntaan, toimitustapa ja saarnaajan luonne ovat tärkeitä osa-alueita homiletiikan tutkimuksessa.[2]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saarnaaminen on ollut keskeinen osa kristillistä elämää kirkon perustamisesta lähtien. Homiletiikka on seurannut kehitystä vastaavasti, kun saarnaajat ovat pohtineet saarnan pitämisestä ja yrittäneet opettaa saarnaamisen taitoa muille.[2]
Homiletiikalla on rikas historia kristillisessä kirkossa. Puritaanit kunnioittivat saarnaamista ja omaksuivat englantilaisten kollegoidensa "yksinkertaisen tyylin". Perinteen piiristä nousi useita sukupolvia tunnettuja saarnaajia, kuten Jonathan Edwards. Herätysliikkeiden piirissä Charles G. Finney ja Dwight L. Moody olivat 1800-luvun herätyssaarnan mestareita, kun taas Phillips Brooks ja Henry Ward Beecherin kaltaiset pastorit kunnostautuivat protestanttisessa opetuksessa ja saarnaajien koulutuksessa.[2]
1900-luvulla homiletiikkaan on vaikuttanut paitsi lähetysteknologian muutos erityisesti radio- ja televisiolähetysten myötä, kuin myös teologisen moninaisuuden vaikutusten kohtaaminen.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Sanasto: Homiletiikka Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Viitattu 17.11.2024.
- ↑ a b c d Sittser, G. L.: Homiletics, s. 549–550. (Teoksessa Dictionary of Christianity in America) Inter Varsity Press, 1990. ISBN 0-8308-1776-X