Saamenkäsityö
Saamenkäsityö tai saamelaiskäsityö (pohjoissaameksi duodji; suom. teko, tuote, käsityö) tarkoittaa saamelaisten perinteisesti valmistamia käsitöitä. Käsityöt jaetaan niin sanottuihin koviin ja pehmeisiin töihin, joista kovat käsityöt tehdään puusta, luusta ja metallista ja pehmeät esimerkiksi nahasta ja tekstiileistä. Ennen vanhaan käsityöt olivat tärkeitä arkitavaroita, mutta sittemmin niiden merkitys arjessa on vähentynyt. Kehitys johti siihen, että 1960-luvulla saamenkäsitöitä valmistettiin lähes pelkästään matkamuistoiksi, joiden laatu oli kuitenkin huonompi. 1970-luvulle tultaessa saamelaiset alkoivat elvyttää käsityöharrastusta ja syntyi myös ammattilaiskäsityöläisiä.
Suurin osa käsitöihin käytetystä materiaalista on ollut peräisin luonnosta. Joitain materiaaleja, kuten metallia ja koristenauhoja, ostettiin kauppiailta. Saamelaiset ovat ottaneet käsitöiden koristeluun ja muotoiluun mallia paitsi toisiltaan, myös skandinaaveilta, suomalaisilta ja eurooppalaisilta. Pohjoisemmilla saamelaisalueilla koristelu oli vähäisempää, ja etelässä viikinkien tapaan geometrista ja pintoja täyttävää. Kaikkia käsitöitä on kuitenkin ollut tapana koristella, ja koristelut saattavat olla erilaisia suvusta ja seudusta riippuen.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saamelaiset ovat olleet historiallisesti tunnettuja käsityötaidoistaan, ja tehdyistä käsitöistä sekä niiden valmistuksesta on säilynyt tarkkoja kuvauksia. Saamelaiset valmistivat jo varhain muun muassa veneitä ja suksia. Vuonna 98 ilmestynyt Germania mainitsee saamelaisten sukset.[1]
Käsityö on aina ollut sidoksissa saamelaisten jokapäiväiseen elämään ja luontaiselinkeinoihin. Koska raaka-aineet on haettu luonnosta, raaka-aineiden hankkiminen ja eri tarpeiden tyydyttäminen on täytynyt sopeuttaa luontoon ja luonnon muutoksiin. Sekä hankinnat että itse käsityön tekeminen ovat olleet sidoksissa vuodenaikojen vaihteluun, sillä käsityöläiset keräsivät raaka-aineita niinä aikoina kuin se oli mahdollista ja tarkoituksenmukaisinta.[1]
Saamelaiset myös ostivat materiaaleja kauppiailta ja ottivat koristeluihin ja muotoiluun vaikutteita suomalaisilta, skandinaaveilta ja eurooppalaisilta. Esimerkiksi 1500-luvulta alkaen varakkaat poronhoitoa harjoittaneet saamelaiset alkoivat ostaa Norjan markkinoilta hopeaa, josta he tekivät renessanssityylisiä lusikoita. Vähävaraisemmat ihmiset tekivät samanlaisia lusikoita luusta. Yleisesti ottaen saamelaisalueen pohjoisosissa käsitöiden tyyli ja koristelu on ollut pelkistetympää ja mukaillut muuta pohjoiseurooppalaista käsityötyyliä, kun taas eteläisillä alueilla saamelaiskäsityöt ovat olleet koristelultaan runsaampia. Etelässä koristelu on ottanut vaikutteita viikingeiltä.[2]
Ennen vanhaan käsityöt jaettiin tavallisesti miesten ja naisten töihin, jolloin miehet tekivät puu- ja luutyöt ja naiset tekstiilityöt. Nykyään sukupuolijakoa ei yleisesti ottaen ole, joskin sitä tukevia asenteita esiintyy yhä joillain seuduilla.[1]
Tarve-esineestä taiteeksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
Kun saamelaisten elintavat alkoivat muuttua erilaisiksi, käsityön osuus jokapäiväisenä tarpeena väheni. Esimerkiksi 1960-luvulla saamelaiskäsitöille ei ollut enää yhtä suurta tarvetta kuin aiemmin, ja niitä alettiin valmistaa lähes pelkästään matkamuistoiksi. Samalla käsitöiden laatu kuitenkin kärsi, koska matkamuistojen valmistus saattoi kuitenkin olla huolimatonta, eivätkä syntyneet esineet olleet materiaaleiltaan sopivia. Vuodesta 1972 lähtien Suomessa alettiin pitää saamelaiskäsityötaitoa elvyttäviä kursseja, jotka saivat innoituksen siitä, että Ruotsissa oli hieman aiemmin alettu kouluttaa saamenkäsityötaiteilijoita.[2] Myös joidenkin perinteisten käsitöiden käyttötarkoitus alkoi muuttua. Esimerkiksi lypsykauha tai naappi (pohjoissaameksi náhppi) kehitettiin alkujaan vaadinten lypsämiseen, mutta nykyisin sitä pidetään kulhona.[1]
1970-luvulle tultaessa käsitöiden valmistus alkoi toisaalta laitostua ja muodostua ammatiksi. Syntyi taide-[2] ja ammattilaiskäsityöläisiä, joilla oli omia ateljeitaan ja jotka osallistuivat ympäri maailmaa järjestettäviin käsityönäyttelyihin. Samalla matkamuistoiksi tarkoitetut käsityöt, käyttökäsityöt ja eri taidealojen mukaan nimetyt käsityöt erotettiin omiksi alueikseen. Toisaalta käsityöläiset alkoivat kehitellä uusia tuotteita, jotka sopisivat kaikkien ihmisten käyttöön.[1]
Saamelaiskäsitöiden suojaaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Koska käsityön merkitys erityisenä kulttuurisena tuntomerkkinä on nykyaikaan tultaessa kasvanut, käsityön suojaaminen sekä elinkeinona että kulttuurisena ilmaisuna on tullut tarpeelliseksi. Vuonna 1982 Pohjoismaiden Saamelaisneuvosto hyväksyi erityisen käsityömerkin Sámi duodji, joka on yhteinen koko Saamenmaassa ja joka takaa sen, että myytävä käsityö on saamelaisen tekemä. Ruotsin Lapissa vähän toisen maailmansodan jälkeen Sámi Ätnam -yhdistys perusti lautakunnan valvomaan saamelaisen käsityön etuja elinkeinona.[1]
Yhteydenpito muihin alkuperäiskansoihin on synnyttänyt yhteistyötä käsityönäyttelyiden järjestämisessä ja muissa kulttuuripoliittisissa toimissa. Myös eri tavoin saamelaisen käsityön asiaa ajavia järjestöjä on perustettu. Jotkut niistä toimivat ympäri Lappia, esimerkiksi Sámi Dáiddačehpiid Searvi (suom. Saamelaisten taiteilijoiden yhdistys).[1]
Puu- ja luutyöt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kovia käsitöitä eli puu- ja luutöitä valmistetaan esimerkiksi koivusta saatavasta materiaalista, kelohongasta, sarvista ja metalleista. Koivusta saatavia puumateriaaleja ovat vesat, puuaines, pahkat, tuohi, kaarna, kuori ja vitsakset. Myös juuria käytetään käsitöissä. Perinteisesti saamelaiset olivat paimentolaisia ja muuttivat paikasta toiseen, joten käsitöistä oli tärkeää tehdä kevyitä ja tarpeeksi pienikokoisia. Pahka ja tuohi ovatkin kevyitä materiaaleja.[1]
Metallit olivat tinaa lukuun ottamatta aina sellaista materiaalia, jonka saamelaiset ostivat muualta. Tinalankaa he ovat perinteisesti valmistaneet kaatamalla sulatettua tinan ja lyijyn sekoitusta puusta tehdyn putken sisään. Syntynyt paksuhko tinatanko vedetään reikiä täyteen poratun levyn läpi, jolloin syntyy ohutta tinalankaa. Sitä saamelaiset ovat käyttäneet koristeluun.[3]
Saamelaiset ovat tehneet puusta ja luusta monenlaisia kulkuneuvoja. Sukset olivat tärkeä kulkuneuvo etenkin ennen kuin saamelaiset kesyttivät porot ja hankkivat hevosia. Veneet, reet, rislat, ahkiot ja valjaat ovat muita kulkemista varten valmistettavia käsitöitä. Muuten puusta ja luusta on tehty paljon erilaisia käyttöesineitä. Pahkasta on tehty kulhoja, kuksia, kauhoja, arkun kansia ja muita tarvikkeita, sillä materiaali on kestävää ohueksikin vuoltuna. Tuohesta on valmistettu erilaisia säilytysastioita, kuten suola- ja juustoastioita.[1] Saamelaisilla ei ollut tapana punoa tuohta, vaan he käsittelivät sitä levymuodossa. Sen sijaan punotut esineet tehtiin juurista, ja ne olivat muista puutöistä eroten perinteisesti naisten töitä. Saamelaiset ovat valmistaneet punomalla ainakin erilaisia rasioita.[3] Sarvesta on puolestaan tehty ainakin puukkojen kahvoja ja tuppia.[1]
Kaikkia puu- ja luutöitä on ollut tapana koristella paljon. Esimerkiksi poron valjaat koristeltiin ainakin ennen vanhaan joko tinalangalla, puuvillalangalla tai veralla. Valjaita piti käyttää pyhäisin ja juhlissa.[1]
Joitakin välillä käytöstä pois jääneitä käsitöitä, kuten komsioita, on alettu taas valmistamaan.[1]
-
Suolasirottimia -
Voiastia -
Eteläsaamelainen leuku -
-
Vene -
-
Saamelainen noitarumpu
Pehmeät käsityöt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Niin kutsutut pehmeät käsityöt tehdään nahoista ja turkiksista sekä kankaista. Tehdyt työt ovat pitkälti vaatteita, asusteita ja koristeita. Merisaamelaiset ovat perinteisesti käyttäneet erilaisia raaka-aineita kuin tunturisaamelaiset, esimerkiksi lampaanvillaa, ja lampaannahka oli heille ainakin aikoinaan luontaisempi materiaali kuin poronnahka. Merisaamelaiset hyödynsivät myös hylkeennahkaa ainakin kenkien, hihnojen ja nyörien materiaalina. Nykyään hylkeenahka on otettu myös vaatteiden raaka-aineeksi. Ainakin Finnmarkin alueen saamelaisten tiedetään käyttäneen myös kalansuomuja muun muassa päähineiden valmistukseen.[1]
Myöhemmin poronnahka vaihtui sarkaan, jonka jälkeen suosituksi tuli verka eri väreineen. Nykyisin saamenpuvun materiaalina käytetään poronnahan ja veran lisäksi kaikenlaisia kangasmateriaaleja.[1]
Vaatteista saamenpuku on nykyisin helpoiten tunnistettava. Saamenpuvun tyylistä ja koristelusta voi nähdä, miltä seudulta ihminen on kotoisin. Eri alueiden tyylit vastaavat suunnilleen eri saamelaiskielten alueita. Myös muista puvun osista voi nähdä, mistä päin ihmiset tulevat. Käsitöiden tyyli on kuitenkin ottanut myös vaikutteita muilta alueilta, sillä jutauksen yhteydessä saamelaiset ovat tavanneet toisiaan ja ottaneet mallia henkilökohtaiseen ompelutyyliinsä.[1]
Sekä lampaan- että porontaljoista käytetään eri kohdat eri tarkoituksiin. Silo- eli harvempikarvaiset poron koipinahat sopivat ohuempiin nutukkaisiin, säpikkäisiin ja lapasiin. Silokarvaista taljaa käytetään myös peskien valmistukseen. Lämpimämpiin nutukkaisiin valitaan paksummat ja tuuheakarvaisemmat nahat.[1]
Ennen vanhaan vaatteiden valmistus oli ympärivuotista työtä, ja joka vuodenajalle osui eri töitä. Talvisaikaan tehtiin kaikenlaisia nahkakäsitöitä: turkispaitoja sekä lampaannahasta että vasannahasta, säpikkäitä, kintaita, lakkeja, viittoja ja muita talvivaatteita. Nykyisin saamelaiset tarvitsevat ja haluavat varsinaisen puvun lisäksi myös muita käsityötuotteita, kuten laukkuja, kukkaroita ja muita koristeita.[1]
Lisäksi rannikolla on nykypäiviin asti kudottu raanuja pystyillä kangaspuilla.[1]
-
Saamenpukuja -
Saamelaiset lapaset -
Raanu -
Kahvipusseja
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pennanen, Jukka & Näkkäläjärvi, Klemetti (toim.): Siiddastallan: Siidoista kyliin. Pohjoinen, 2000. ISBN 951-749-347-9.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Guttorm, Gunvor: Duodji, käsityö Saamelaiskulttuurin ensyklopedia. Viitattu 9.3.2024.[vanhentunut linkki]
- ↑ a b c Linkola, Martti & Pennanen, Jukka: "Saamelainen käsityö kansantaiteen ilmentäjänä". Teoksessa Siiddastallan: Siidoista kyliin, 2000.
- ↑ a b Linkola, Martti: "Käyttö- ja koristelutaiteen tuotteita". Teoksessa Siiddastallan: Siidoista kyliin, 2000.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]