Saamelaisliike

Saamelaisliike on järjestöjen syntymiseen sekä etniseen tiedostamiseen ja politiikkaan liittyvä käsite. Saamelaisten parissa oli satunnaisia järjestäytymispyrkimyksiä 1800-luvun lopulla, mutta ne eivät kantaneet pitkälle. Valtiotkaan eivät tukeneet näitä pyrkimyksiä, sillä ne pelkäsivät järjestäytymisen heikentävän valtioiden assimilaatiopolitiikkaa. Toisaalta saamelaiset eivät itsekään pitäneet järjestöjä vielä silloin tarpeellisina. 1900-luvun alkupuolella perustettiin varhaisimmat järjestöt eteläsaamelaisten alueella, ensin Ruotsissa ja sitten Norjassa. Koko 1900-luku on ollut etnisen tietoisuuden heräämisen ja järjestäytymisen voimistumisen kautta.

Sadan vuoden kuluessa saamelaisista on tullut yksi maailman järjestäytyneimmistä kansoista, sillä erilaisia järjestöjä (aatteellisia, kulttuurisia, paikallisia, kansainvälisiä) arvioidaan olevan lähemmäs sata. Saamelaisilla oli voitettavanaan useita esteitä, ennen kuin saamelaiset saattoivat perustaa ensimmäisen yhteisen sosiaalis-poliittisen fooruminsa. Saamelaiset joutuivat ahdinkoon lisääntyvän uudisasutuksen, maanviljelyksen ja teollisuuden tunkeutuessa yhä syvemmälle Saamenmaan maille. Suurin este oli kuitenkin se, että kolonialistisen politiikan vuoksi saamelaiset olivat hajaantuneina neljään eri valtioon.

Saamelaisen järjestäytymisen pyrkimyksenä on ollut koota eri valtioissa hajallaan asuvat saamelaiset yhteen yli valtakuntien rajojen tapahtuvan yhteistyön kautta ja tehdä omaa saamelaispolitiikkaa. Vasta toisen maailmansodan jälkeen kansainvälinen suhtautuminen vähemmistöjen oikeuksiin ja ihmisoikeuskysymyksiin muuttuu, kun niitä asioita aletaan käsitellä sekä Euroopan neuvostossa että YK:ssa. YK:n ihmisoikeuksien julistus hyväksyttiin 1948, ja se otettiin vastaan vakavasti pohjoismaissa, erityisesti Norjassa. Toinen kansainvälisesti merkittävä askel otettiin, kun ILO:n uudistettu sopimus alkuperäis- ja heimokansoista hyväksyttiin 1989.