Ruotsin valtiopäivät

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Ruotsin eduskunta)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ruotsin valtiopäivät
Sveriges riksdag
Tyyppi
Tyyppi yksikamarinen
Johto
Puhemies Andreas Norlén (M)
24. syyskuuta 2018 alkaen
Kokoonpano
Edustajia 349
Puolueet

Hallitus (103)

Hallituksen tukipuolueet (73)

Oppositio (173)

Vaalit
Viimeisimmät vaalit 11. syyskuuta 2022
Kokouspaikka
Valtiopäivien istuntosali
Kotisivut
https://www.riksdagen.se/

Ruotsin valtiopäivät (ruots. Sveriges riksdag tai riksdagen) on Ruotsin lakeja säätävä elin, joka kokoontuu vaaleilla valittuna ryhmän puhemiehen johtamana.

Valtiopäivät aloitti toimintansa kaksikamarisena 19. tammikuuta 1867; se muutettiin yksikamariseksi vuonna 1970. Valtiopäivien edeltäjä oli keskiajalta lähtien toimineet säätyvaltiopäivät, jossa oli edustettuina neljä pysyvää säätyä.[1]

Ruotsiin tuli vuonna 1909 pitkän julkisen keskustelun ja kiistelyn jälkeen osittainen äänioikeus toiseen kamariin, ja yleinen ja yhtäläinen äänioikeus lopulta 1921.

Vaalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruotsin valtiopäivärakennus

Ruotsin valtiopäivillä on 349 edustajapaikkaa, joista 310 valitaan 29 vaalipiiristä ja 39 valitaan tasauspaikkoina, joilla taataan puolueille valtakunnallisen suhteellisuuden tarkempi toteutuminen. Vaalipiirien paikkaluvut määräytyvät piirin asukasmäärän perusteella. Valtiopäivävaalien äänikynnys on valtakunnallisesta tuloksesta laskettava 4 %. Henkilökohtaiset äänet asettavat valtiopäivävaaleissa ehdokkaan ohi puoluelistan, jos ehdokas saa vähintään 8 prosenttia puolueen saamasta äänimäärästä[2].

Äänestyskelpoisia ovat 18 vuotta viimeistään vaalipäivänä täyttäneet Ruotsin kansalaiset, jotka ovat jossain elämänsä vaiheessa asuneet Ruotsissa[3].

Katso myös: Ruotsin vaalijärjestelmä ja Ruotsin valtiopäivävaalien tulokset

Valtiopäiväpuolueet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luettelo Ruotsin puolueista

Ruotsin valtiopäivillä on vaalikaudella 2018–2022 edustettuna kahdeksan puoluetta, jotka ovat suuruusjärjestyksessä sosiaalidemokraatit (100 paikkaa), maltillinen kokoomus (70), ruotsidemokraatit (61), keskusta (31), vasemmisto (27), kristillisdemokraatit (22), liberaalit (20) ja vihreät (16). Lisäksi valtiopäivillä on kaksi sitoutumatonta edustajaa. Vaalikausi alkoi 24. syyskuuta 2018, jolloin vuoden 2018 vaaleissa valitut edustajat aloittivat kautensa.[4][5]

Puolue Ruotsinkielinen
nimi 		Aatesuunta
Keskustapuolue C Centerpartiet Keskustalaisuus
Kristillisdemokraatit KD Kristdemokraterna Kristillisdemokratia
Liberaalit L Liberalerna Liberalismi
Maltillinen kokoomus M Moderata samlingspartiet Liberaalikonservatismi
Ruotsidemokraatit SD Sverigedemokraterna Oikeistopopulismi
Ruotsin sosiaalidemokraattinen työväenpuolue S Sveriges socialdemokratiska arbetareparti Sosiaalidemokratia
Vasemmistopuolue V Vänsterpartiet Sosialismi
Ympäristöpuolue Vihreät MP Miljöpartiet de Gröna Vihreä liike

Koronaparlamentti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuussa 2020 koronaviruspandemian vuoksi valtiopäivien ryhmien puheenjohtajat tekivät sopimuksen, jonka mukaan istunnoissa paikalla olevien edustajien määrää vähennetään 55 turvavälien ylläpitämiseksi.[6] Paikat jaettiin seuraavasti: S (16), M (11), SD (10), C (5), V (4), KD (3), L (3) ja MP (3).[7]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhan nelikamarisen säätyvaltiopäivien uudistamistatarve nousi pintaan vuodesta 1809 alkaen. Tällöin kuninkaana toimi äärimmäisen vanhoillinen Kaarle XIV Juhana, joka kykeni tehokkaasti vesittämään kaikki uudistamispyrkimykset. Uudistusmieliset laittoivat toivonsa hänen poikaansa Oskariin, joka tunnettiin hyvin liberaalina henkilönä ja jota he kutsuivat "Tulevaisuudeksi". Uudistusmieliset muodostivat suuren koalition, jonka tavoitteena oli syrjäyttää vanha kuningas ja lakkauttaa säätyvaltiopäivät vanhentuneina.[1]

Säätyvaltiopäivien suurimpana ongelmana koettiin sen edustavan vain murto-osaa koko kansasta, suurin osa oli kokonaan sen toiminnan ulkopuolella. Säätyvaltiopäivien suurin vallankäyttäjä oli aatelisto, mutta se edusti vain 0,32 % kansasta. Tilanne kuitenkin muuttui vanhan kuninkaan kuoltua vuonna 1844 ja Oskarin noustua valtaistuimelle, tällöin alettiin toden teolla toteuttaa uudistuksia, joita olivat muun muassa köyhäinhoito, kansakoululaitos, rangaistukset, vankeinhoito, perintöasiat, jne.[1]

Liberalismi oli levinnyt Ruotsissa Ranskan vallankumuoksesta lähtien jo pitkälle ja vuosien 1840–41 valtiopäivillä liberaalit saavuttivat enemmistön kaikissa neljässä säädyssä. Liberaalit olivat ryhmittyneet erityisesti uuden modernin sanomalehti Aftonbladetin ympärille, joka toimi tehokkaana, nokkelana ja kantaa ottavana tiedon levittäjänä. Tämän seurauksena vanha kuningas ja hallitus luovuttivat.[1]

Säätyvaltiopäivillä talonpoikaissääty kannatti yksikamarista ja konservatiivit kaksikamarisia valtiopäiviä. Kuningas kuitenkin kieltäytyi kaikista uudistuksista, jolloin hänet lopulta pakotettiin hyväksymään ministeriöuudistus, jolloin jokaisesta valtioneuvoksesta tuli oman ministeriönsä johtaja, joiden tehtäväksi määriteltiin asioiden valmistelu etukäteen hallitukselle. Tämä johti siihen, ettei kuningas voinut enää tehdä päätöksiä etukäteen itse, vaan hän joutui neuvottelemaan kustakin päätöksestä valtioneuvoston kanssa erikseen. Kuninkaan perinteinen auktoriteetti kaventui merkittävällä tavalla.[1]

Ruotsissa ymmärrettiin yhä laajemmin, että säätyvaltiopäivien uudistaminen on välttämätön toimenpide, joka tulee suorittaa mahdollisimman pian. Suurimman kiistan uudistuksessa kuitenkin aiheutti kysymys äänioikeudesta, keille se pitäisi antaa ja kuinka suuret tulot pitää olla, jotta kansalainen on täysivaltainen äänestämään. Samaa juurta oli kysymys siitä, kuka oli kelvollinen edustamaan kansaa valtiopäivillä[1]

Vuonna 1865 oli päästy valtiopäivien uudistamisen valmistelussa niin pitkälle, että säätyvaltiopäivien säädyt saattoivat ottaa kantaa uudistuksen toteuttamiseen. Valtiopäivien uudistaminen on kaikkein suurin Ruotsin kansaa koskaan askarruttanut kysymys, jonka vuoksi Tukholman ilmapiiri oli uudistamisen yhteydessä erityisen jännittynyt ja pääkaupunkiin oli sen vuoksi koottu ylimääräisiä sotilaita ympäri maata. Uudistuksen pelättiin aiheuttavan Ranskan vallankumousta muistuttuvan kumouksen maahan, mutta sellaista ei syntynyt tietoisesta pelottelusta huolimatta.[1]

Äänestyksessä talonpoikaissääty kannatti uudistusta yksimielisesti, samoin pääosa porvarisäätyä. Papisto vastusti, mutta odotti aateliston lopullista kantaa. Ratkaisun vaa’ankieliaseman muodosti aatelisto, joka vastusti sitä. Aateliston 709 suvun edustajat kokoontuivat puhumaan asiasta ritarihuoneelle, jossa keskustelu jatkui yhtä soittoa neljä vuorokautta. Uudistuksessa he joutuisivat nollaamaan oman asemansa etuoikeutettuna kansanosana. Puheenvuoroissa vastustettiin kiivaasti uudistusta ja peloteltiin mahdollisella vallankumouksella. Kokouksen loppupuolella liberaali vapaaherra oikeusministeri Louis De Geer ja finanssiministeri vapaaherra Johan August Gripenstedt onnistuivat kääntämään kokouksen lopputuloksen uudistukselle myönteiseksi. Äänetyksessä 361 kannatti ja 294 vastusti uudistusta. Ritarihuoneen ympärille oli kokoontunut valtava kansanjoukko, jonka riemu repesi äänestystuloksen kuultuaan, mutta moni aatelismies palasi kotiin suuresti pettyneenä.[1]

Uudet valtiopäivät aloitti toimintansa 19. tammikuuta 1867. Rakenteeltaan se oli kaksikamarinen, jossa oli 315 edustajanpaikkaa, ensimmäisessä kamarissa oli 125 ja toisessa 190 paikkaa.

Ensimmäisen kamarin jäsenet valittiin epäsuorasti maakäräjien ja tiettyjen kaupunginvaltuustojen välityksellä. Vaalikausi oli 9 vuotta, eivätkä edustajat saaneet minkäänlaista korvausta työstään. Äänioikeus toisen kamarin edustajien valintaan oli henkilöillä joiden vuositulot olivat vähintään 800 tai omaisuus 1 000 riikintaaleria. Vaalikausi oli kolme vuotta.

Vaalikelpoisia olivat 35 vuotta täyttäneet henkilöt, joiden vuositulot olivat vähintään 4 000 tai omaisuus 80 000 taaleria. Ruotsissa oli 7000 henkilöä, jotka täyttivät vaalikelpoisuusehdon tuolloin.

Koko väestöstä 5,6 prosentilla oli äänioikeus, miehistä 21,9 prosentilla.

Tammikuussa 1867 aloittaneet valtiopäivät olivat edustukseltaan huomattavasti konservatiivisemmat kuin sitä edeltäneet säätyvaltiopäivät, johtuen äänioikeutettujen ja vaalikelpoisten vähäisestä määrästä. Liberaalien 15 vuotta jatkunut valtakausi päättyi ja ani harva vapaamielinen onnistui pääsemään uusille valtiopäiville. Valtiopäivät oli lähes toimintakyvytön päätöksentekoon seuraavat 30 vuotta.[1]

Oikeusasiamies

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiopäivien oikeusasiamiehet (ruots. Riksdagens justitieombudsmän) eli oikeusasiamies (ruots. Justitieombudsmannen, JO) on valtiopäivien kontrollivaltaa käyttävä viranomainen.[8]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i Herman Lindqvist: ”Pitkä taistelu demokratian puolesta”, Ruotsin historia jääkaudesta tulevaisuuteen, s. 642-650. Suomentanut Seppo Hyrkäs. WSOY, 2003. ISBN 951-0-28329-0
  2. ↑ Elections in Sweden s. 16-17, 20
  3. ↑ Elections in Sweden s. 5
  4. ↑ Ledamöter & partier riksdagen.se. Ruotsin valtiopäivät. Viitattu 30.6.2022. (ruotsiksi)
  5. ↑ Ledamöter i partiordning riksdagen.se. Ruotsin valtiopäivät. Viitattu 24.9.2018. (ruotsiksi)
  6. ↑ Gruppledarna ändrar arbetssättet i kammaren med anledning av corona www.riksdagen.se. 16.3.2020. Viitattu 22.7.2021. (ruotsiksi)
  7. ↑ Riksdagen förändrar arbetet – på grund av coronaviruset sverigesradio.se. Viitattu 30.6.2022. (ruotsiksi)
  8. ↑ Riksdagens ombudsmän: Oikeusasiamiehestä www.jo.se. Viitattu 21.9.2019.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ruotsin_valtiopäivät&oldid=22641077”