Ruotsalaiset sukunimet

Sukunimi on osa henkilön nimeä, joka osoittaa, mihin perheeseen hän kuuluu. Ruotsissa sukunimet voivat myös olla patronyymejä tai matronyymejä eli ne osoittavat, mikä henkilön isä tai äiti on etunimeltään.  

Vuonna 1982 Ruotsissa julkaistussa nimilaissa (Ruotsin säädöskokoelma 1982:670) määrätään, miten sukunimeä voidaan käyttää. Jos vanhemmilla on eri sukunimet, lain mukaan lapsi saa saman sukunimen kuin perheeseen viimeksi syntynyt sisarus, ellei toisin ilmoiteta. Jos sisarusta ei ole eikä muuta ilmoiteta, tai jos isyyttä ei vahvisteta kolmen kuukauden sisällä lapsen syntymästä, lapsi saa äidin sukunimen. Nimilaki säätelee myös sukunimen muuttamista avioliiton yhteydessä, vasta perustettuun sukunimeen vaihtamista ja hyväksyy patronyymin/matronyymin sukunimeksi. Uudet nimisäännöt astuivat voimaan 1. heinäkuuta 2017.  

Ruotsissa tavallisimmat sukunimet ovat Andersson, Johansson ja Karlsson.  

Historia

Keskiajalta 1600-luvulle

Keskiajalla samannimiset henkilöt erotettiin lisänimellä, esimerkiksi Harald Hårfager (suom. Harald Kaunotukka) ja Erik läspe och halte (suom. Eerik Sammalkieli). Seuraava sukupolvi ei perinyt näitä nimiä, ja siksi esimerkiksi Karl Döven (jaarli 1200-luvun Ruotsissa) poika on nimeltään Ulf Fase.

Sukunimet ovat esiintyneet Ruotsissa satunnaisesti jo keskiajalla aateliston keskuudessa, mutta raja lisänimen ja periytyvän sukunimen välillä on häilyvä. Esimerkiksi eräässä tapauksessa sisaruksista toinen käytti sukunimeä mutta toinen ei. 1500-luvun puolivälin jälkeen aatelisto alkoi käyttää sukunimeä. Tuohon aikaan idea sukunimeen saatiin yleensä sukuvaakunan symbolista, esimerkiksi Bielke (hirsi), Uggla (pöllö) ja Leijonhufvud (leijonan pää). Jotta samaa sukunimeä kantavat suvut voitiin erottaa toisistaan, lisättiin nimeen af-etuliite ja seutu, josta suku oli peräisin (Stråle af Ekna, Stråle af Sjöared). Myöhemmin af-etuliitettä alettiin pitää aateliston tunnusmerkkinä. 1600-luvulla sukunimi muodostettiin lisäämällä af-etuliite ja sukunimi, esimerkiksi ”af Klingspor”. Tällä muodostustavalla ei tosin ollut loogista merkitystä. Jotkut varhaiset aatelissukunimet, kuten Sture, ovat peräisin keskiaikaisista lisänimistä. 1600-luvulla aatelissukujen määrä kasvoi huomattavasti ja sukunimiä keksittäessä käytettiin mielikuvitusta. Yleensä yhdistettiin sanoja, jotka loivat mielleyhtymän ylimystöön. Tuolloin luotiin sellaiset sukunimet kuin Lagercrantz (laakeriseppele) ja Gyllengranath (kultakranaatti). Monet aateloitiin, jotta heillä olisi mahdollisuus tulla upseereiksi, sillä upseerien tuli olla aatelisia. He ottivat mielellään nimeensä sotilaallisen lisäsanan, kuten kunnia, miekka tai kypärä.

Vielä 1600-luvulla sukunimellä ei ollut suurta käytännön merkitystä ja etunimeä käytettiinkin useimmissa tilanteissa. 

Papit olivat ensimmäisiä, jotka jäljittelivät aateliston tapaa käyttää sukunimeä. He työskentelivät tai opiskelivat usein kaukana kotiseuduiltaan ja saivat vaikutteita esimerkiksi aatelistolta. 1500-luvulla oli yleistä käyttää latinalaistettua versiota kotipaikasta, esimerkiksi Bergistä käytettiin nimeä Montanius ja Nöbbelövista nimeä Nobelius.

1700 - ja 1800-luku

1700-luvulla oli yleistä lyhentää latinalaisia sukunimiä ranskalaisen mallin mukaan. Näin ollen Corelius lyhentyi Corelliksi ja Wallenius Walléniksi.   

Sotilaat muodostivat ryhmän, joka ei voinut vaikuttaa sukunimeensä. He saivat sukunimensä usein ominaisuuksiensa (Iloinen, Terve, Vahva) tai jonkun muun edellytyksen mukaan (Seppä, Suomalainen, Messinki). Aluksi nämä eivät olleet sukunimiä, mutta niitä alettiin periä 1800-luvulla, kun sukunimistä tuli ylipäänsä suositumpia. Sotilaat, jotka olivat asuneet samoissa sotilastorpissa, saattoivat saada saman sotilasnimen, vaikka he eivät olleetkaan sukua.  

Patronyymi

Keskiajalta lähtien patronyymiä on käytetty sukunimenä, jos henkilöllä ei ole varsinaista sukunimeä tai lisänimeä. Näin ollen isän nimi annettiin päätteellä -poika (ruots. -son), jos kyseessä oli poika, ja vastaavasti päätteellä -tytär (ruots. -dotter), jos kyseessä oli tyttö. Esimerkiksi: Kuningas Gustav Eriksson (Vasa), Erik Johanssonin poika. Jopa matronyymejä eli nimiä, jotka on muodostettu äidin nimestä, esimerkiksi Iagman Nils Sigridason, on esiintynyt 1200-luvulla.  

Patronyymi oli keskiajalla tavallisin sukunimi rahvaan keskuudessa, mikä näkyi veroluetteloissa, tuomiokirjoissa ja 1600-luvun kirkonkirjoissa. Tapa, että lapset ottavat isän patronyymin sukunimeksi, alkoi esiintyä satunnaisesti Ruotsissa 1700-luvulla ja yleistyi monissa pitäjissä 1800-luvun lopussa. Ruotsalaiset patronyymit, -poika- ja -tytär-nimien muodossa, ovat osittain sekoittuneet sukunimiin mutta eivät koskaan täysin kadonneet sukunimien ottamisen tai antamisen yhteydessä paitsi vuosina 1966–1982. Patronyymeistä luovuttiin laissa vuonna 1966, mutta ne sallittiin hakemuksella vuonna 1982. 1.7.2017 patronyymeistä ja matronyymeistä tuli vanhemmille yhdenmukainen ja samanarvoinen tapa antaa lapselleen sukunimi ilmoittamalla nimestä lapsen syntymän jälkeen.  

1800 - ja 1900-luku

Porvarit ja vähitellen jopa talonpojat alkoivat antaa eri tavoin muodostettuja sukunimiä. Vuoteen 1904 asti oli mahdollista valita vapaasti sukunimensä, mutta kuitenkin sukunimet saivat yhtenäisen rakenteen koko maassa. Ne rakennettiin ensin kotikunnan mukaan, näin ollen Lindberg Lindesbergistä ja Widmark Vebomarkista. Myös porvariston keskuudessa sai alkunsa tapa, jota voidaan verrata aatelisten tapaan antaa nimiä: luonnonnimiä yhdistettiin eri tavoin. Suvut Almgren (suom. jalavanoksa), Almlind (suom. jalavalehmus) ja Almlöf (suom. jalavanlehti) ovat peräisin Almbyn (suom. jalavankylä) kylästä. Vähitellen kotikuntaperiaate menetti merkityksensä, ja 1800-luvun lopussa nimistä tuli merkityksettömiä ja jopa epäjohdonmukaisia kuten sukunimessä Granlöv (suom. kuusenlehti). Itse valitut sukunimet patronyymien sijaan yleistyivät tietyillä maaseutupaikkakunnilla 1800-luvun loppupuoliskolla, mutta useimmissa pitäjissä pitäydyttiin kuitenkin patronyymeissä.  

Ruotsissa ei koskaan yleistynyt perinne, joka on hyvin tavallinen saksalaisilla ja englantilaisilla, eli että sukunimi on ammatti, esimerkiksi englantilainen Cooper (tynnyrintekijä) ja Smith (seppä) sekä saksalainen Schenker (majatalon pitäjä) ja Müller (mylläri).  

Vuonna 1901 tuli asetus, joka säänteli, kuinka sukunimiä tulisi antaa. Heidän, joilla ei ollut sukunimeä, tuli sanoa isänsä etunimi päätteen -poika kanssa. Monet olivat kuitenkin alkaneet käyttää sellaista nimeä sukunimenä jo aikaisemmin. Nykyinen -poika-nimi kuvastaa selkeästi 1800-luvun puolivälin nimimuotia: Johan oli tavallisin nimi ja Johansson oli pitkään Ruotsin käytetyin sukunimi. Vuoden 1901 uuden nimilain mukaan alkoi naisten puhuttelu heidän aviomiestensä sukunimellä tai patronyymillä. Herra A. Larssonin vaimo, jota aikaisemmin kutsuttiin nimellä B. Jönsdotter, rekisteröitiin siten B. Larssonina väestönlaskentaan. Tapa käyttää patronyymiä sukunimen sijaan lopetettiin vuoden 1966 ensimmäisen nimilain tuloksena, mutta on sen jälkeen otettu uudelleen käyttöön.  

Suuren maastamuuton aikaan Ruotsista USA:han 1800-luvulla monilla ihmisillä oli patronyymi, ja he vaihtoivat itse nimeä matkan aikana pystyäkseen perille päästyään ilmoittamaan uuden nimen amerikkalaisille viranomaisille. Ihmiset, jotka vaihtoivat nimensä, olivat usein vailla sukusidettä muiden ruotsalaisten kanssa, joilla oli sama nimi. 

Lähteet

1. "Andersson är Sveriges vanligaste efternamn". Arkistoitu 13.1. 2017. Haettu sivulta The Wayback Machine. scb.se, 2015-02-20. Luettu 10.1.2017.
2. Fredrik Lindström Jordens smartaste ord (2002).
3. "Dubbla efternamn tillåts i ny namnlag" sprakochfolkminnen.se. Luettu 10.1.2017.
4. "Civilutskottets betänkande 2016/17:CU4 En ny lag om personnamn". Luettu 18.1.2017.
5. TT Aftonbladet (2016-04-14): "Ny namnlag ger rätt till dubbla efternamn". aftonbladet.se. Luettu 10.1.2017.
6. "Efternamn, topp 100". scb.se. Luettu 10.1.2017.