Rosa ’de Rescht’
Rosa ’de Rescht’ | |
---|---|
Tieteellinen luokittelu | |
Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
Kunta: | Kasvit Plantae |
Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
Luokka: | Kaksisirkkaiset Magnoliopsida |
Lahko: | Rosales |
Heimo: | Ruusukasvit Rosaceae |
Alaheimo: | Rosoideae |
Suku: | Ruusut Rosa |
Lajikeryhmä: | Rosa Bifera-ryhmä |
Lajike: | Rosa ’de Rescht’ |
Katso myös | |
Rosa ’de Rescht’ on syysdamaskonruusuihin (Rosa Bifera-ryhmään) kuuluva ruusulajike,[1] jolle on tunnusomaista maljamaiset, täynnä terälehtiä olevat, voimakkaan ruusuntuoksuiset, karmiininpunaiset kukat.[2] Sen menestymisalue yltää Suomessa Keski-Suomen korkeudelle saakka.[2] Ruususta käytetään myös nimiä Rosa 'Rose de Rescht' tai Rosa 'de Resht'.[3]
Alkuperä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]’De Rescht’ -ruusun esitteli vuonna 1950 englantilainen puutarhakirjailija ja kasvien keräilijä Nancy Lindsay (1896-1973).[4][5] Hän kertoi löytäneensä ruusun vuonna 1945 Iranista Reschtin (Rašt) kaupungista Kiinan ja Persian välisen karavaanitien varrelta.[6] Eräiden lähteiden mukaan ruusu tuotiin Ranskasta Reschtiin Ranskan ja Iranin lähentymisen kaudella noin vuonna 1807, josta Nancy Lindsay löysi sen uudelleen.[4] Nancy Lindsayn kertomuksen todenperäisyyttä on myös epäilty. On arveltu, että hän löysi ruusun Ranskasta.[6] Englantilaisten ja ranskalaisten ruusuasiantuntijoiden mukaan ruusun alkuperä on Iranissa, mutta siitä on tietoja Englannista vuodelta 1880 ja Saksasta vuodelta 1890. Ruusu kuitenkin unohdettiin, kunnes se Nancy Lindsayn löytämänä otettiin uudelleen käyttöön Englannissa 1950-luvulla.[4] Ruusu sai nimensä Reschtin kaupungin[7] mukaan.
Syysdamaskonruusut, joihin ’de Rescht’ lajikkeena kuuluu, ovat peräisin Lähi-idästä ja ne on tunnettu Euroopassa tuhansia vuosia. Rooman valtakunnan häviämisen myötä damaskonruusut hävisivät Euroopasta, mutta ne palasivat 1200-luvulla takaisin ristiritarien mukana.[8] Syysdamaskonruusuja pidetään Rosa gallican (ranskanruusun) ja Rosa moschatan (myskiruusun)[9] luonnossa syntyneenä risteymänä.[8] Syysdamaskonruusut kukkivat heinäkuussa ja toistamiseen syksyllä. Kesädamaskonruusut kukkivat kerran kesässä.[10]
Kuvaus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]’De Rescht’ kasvaa 0,8–1,2 metrin korkuiseksi, siroksi, pystyksi, tuuheaksi pensaaksi. Versoissa on keskikokoisia piikkejä. Lehdet ovat tummanvihreät, himmeäpintaiset. Pääkukinta on heinäkuussa ja kestää noin kuukauden. Suotuisalla paikalla ruusu kukkii uudestaan loppukesällä. Ruusu kukkii sekä saman että edellisen vuoden versoilla. Kukat ovat maljamaiset, karmiininpunaiset, täynnä terälehtiä ja halkaisijaltaan noin 6 cm. Vanhetessaan kukkien väri voimistuu. Kukan tuoksu on voimakas, miellyttävä ruusun tuoksu, vivahteena myski.[2][6][11][4]
Viihtyy aurinkoisessa ja myös varjoisassa kasvupaikassa, tuoreessa ja runsasravinteisessa maaperässä. Menestyy Suomessa kasvuvyöhykkeillä I – III.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Rosa Bifera-Ryhmä - Syysdamaskonruusut Finto.fi Suomalainen asiasanasto ja ontologiapalvelu. Viitattu 9.1.2021.
- ↑ a b c d Ruusu 'Rose de Rescht' Viherpeukalot.fi. Viitattu 9.1.2021.
- ↑ Rosa 'De Resht' The Royal Horticultural Society. Viitattu 9.1.2021.
- ↑ a b c d Suzanne M. Horn: Rose de Rescht Santa Clarita Valley Rose Society. 8.1.2016. Viitattu 9.1.2021.
- ↑ Allyson Hayward: Nancy Lindsay Norah Lindsay - The Life and Art of a Garden Designer. Arkistoitu 30.11.2020. Viitattu 12.1.2021.
- ↑ a b c Gudrun Manell & Bertil K. Johansson: Ruusut - Suomen oloihin soveltaen suomentanut Hannele Vainio - Otava 1998 - Sivu 89.
- ↑ Rasht city of silver rain Mehr News Agency. 30.6.2019. Viitattu 9.1.2021.
- ↑ a b Gudrun Manell & Bertil K. Johansson: Ruusut - Suomen oloihin soveltaen suomentanut Hannele Vainio - Otava 1998 - Sivut 84–85.
- ↑ Rosa Moschata-Ryhmä - Myskiruusut Finto.fi Suomalainen asiasanasto ja ontologiapalvelu. Viitattu 9.1.2021.
- ↑ Leena Nurmi: Damaskonruusut Kodin Pellervo. 10.7.2008. Viitattu 9.1.2021.
- ↑ Syysdamaskonruusu ‘Rose de Rescht’ Viherlassila.fi. Arkistoitu 11.1.2021. Viitattu 9.1.2021.