Rikhard III

Rikhard III
Rikhard III. Vanhin säilynyt muotokuva, joka on tehty 1520-luvulla sittemmin kadonneen alkuperäisteoksen mukaan.
Englannin kuningas
Valtakausi	26. kesäkuuta 1483 – 22. elokuuta 1485
Kruunajaiset	6. heinäkuuta 1483
Edeltäjä	Edvard V
Seuraaja	Henrik VII
Syntynyt	2. lokakuuta 1452 Fotheringhayn linna, Northamptonshire
Kuollut	22. elokuuta 1485 (32 vuotta) Bosworthin taistelu, Leicestershire
Puoliso	Anne Neville
Lapset	Edvard John Katherine
Suku	York
Isä	Rikhard Plantagenet
Äiti	Cecily Neville
Uskonto	katolilainen
Nimikirjoitus

Rikhard III (2. lokakuuta 1452 – 22. elokuuta 1485) oli Englannin kuningas vuodesta 1483 kuolemaansa asti. Hän oli Yorkin suvun viimeinen kuningas, ja hänen kuolemaansa päättyivät ruusujen sota ja Henrik II:sta alkanut Plantagenetien hallitsijasuku Englannissa.

Rikhardin veljen, kuningas Edvard IV:n, kuoltua tuli Rikhardista sijaishallitsija eli lordiprotektori. Vallanperimysjärjestyksen mukaan varsinainen hallitsija oli Edvard IV:n alaikäinen poika Edvard V. Rikhard III kuitenkin vangitutti 12-vuotiaan Edvardin ja tämän 9-vuotiaan Rikhard-veljen Toweriin ja otti vallan itselleen. Vangitsemisen jälkeen veljeksiä ei enää koskaan nähty. Rikhard III:ta on epäilty murhasta, mutta väite on yhä todistamaton. Rikhard kruunattiin kuninkaaksi heinäkuussa 1483.

Rikhardia vastaan nousi kaksi laajaa kapinaliikettä. Ensimmäinen oli vuonna 1483, ja sitä johtivat vanhat Edvard IV:n vastustajat ja erityisesti Rikhardin oma "kuninkaantekijä", Buckinghamin herttua Henry Stafford. Kapina tukahdutettiin, ja Stafford mestattiin Salisburyssa lähellä Bull's Head Inniä.

Vuonna 1485 syttyi kapina, jonka päätteeksi Rikhard III kaatui Bosworthin taistelussa. Vastapuolella olivat Henrik Tudor, josta myöhemmin tuli Englannin kuningas Henrik VII, ja hänen setänsä Jasper. Rikhard III oli ensimmäinen taistelussa kuollut kuningas sitten Harald Godwininpojan vuonna 1066. Hän on myös viimeinen taistelussa kuollut kuningas. Rikhard III:n maine tunnetaan ehkä parhaiten Shakespearen näytelmästä Rikhard III, joka on mustannut hänen maineensa.

Rikhard III. Tuntemattoman taiteilijan maalaus 1500-luvun lopulta. Aikalaismuotokuvia hänestä ei ole.

»Ratsu, ratsu, valtakunta hevosesta!»
(Rikhard III Bosworthin taistelussa Shakespearen näytelmässä "Rikhard III")

Lapsuus

Rikhard syntyi Fotheringayn linnassa kahdeksantena ja nuorimpana täysikäiseksi varttuneista neljästä Yorkin herttuan Rikhard Plantagenetin ja Cecily Nevillen lapsista. Rikhardin sanottiin ontuvan, hänellä sanottiin olleen surkastunut käsivarsi ja kyttyräselkä, mutta tämä on lähtöisin lähinnä Thomas Moren kyseenalaisesta teoksesta History of King Richard III ('Kuningas Rikhard III:n historia'), joka teki suuren vaikutuksen William Shakespeareen.

Rikhard vietti suuren osan lapsuuttaan Middlehamin linnassa Wensleydalessa setänsä Warwickin jaarlin Richard Nevillen holhouksessa. Rikhard oli yhä pikkupoika isän ja isoveljen Edmundin kuoltua Wakefieldin taistelussa. Tällöin Warwickin jaarli otti hänet huostaansa. Richard Neville tunnetaan "kuninkaantekijänä", koska hänellä oli suuri vaikutus ruusujen sodan kulkuun. Neville oli tärkeä henkilö Henrik VI:n syrjäyttämisessä ja korvaamisessa Rikhardin vanhemmalla veljellä Edvardilla. Asuessaan Warwickin jaarlin luona Rikhard solmi läheisen ystävyyssuhteen Francis Lovellin kanssa, ja ystävyys jatkui läheisenä loppuelämän. Toinen lapsi, johon Rikhard tutustui Nevillen luona oli, tämän tytär Anne Neville, josta tuli myöhemmin hänen vaimonsa.

Avioliitto

Rikhard III ja Anne Neville, 1400-luvun loppu.

Anne Nevillen ensimmäinen aviomies, Henrik VI:n poika Edvard Westminsteriläinen, kuoli Tewkesburyn taistelussa vuonna 1471, jossa yorkilaiset löivät lancasterilaiset. Taistelun jälkeen Annesta ei kuultu vähään aikaan mitään. Uskotaan yleisesti, että hän joutui Clarencen herttuan George (Yrjö) Plantagenetin holhoukseen. Georgella oli intressi pitää Anne naimattomana, koska hän sai siten tilaisuuden kontrolloida Annen ja tämän sisaren, Georgen vaimon Isabella Nevillen yhteistä perintöä. Rikhardin sanotaan löytäneen Annen työskentelemässä lontoolaisessa ruokalassa keittiöapulaisena, mutta asian todellisesta laidasta ei ole varmuutta. Heidät vihittiin 12. heinäkuuta 1472. On epäselvää, oliko Rikhard rakastunut Anneen, mutta avioliiton myötä oli joka tapauksessa luvassa kiinteistöjä ja maita.

Rikhardilla ja Annella oli yksi poika, Edward Plantagenet eli Edward Middlehamilainen (1474/1476–1484), joka kuoli pian sen jälkeen, kun hänet oli nimetty kruununperijäksi ja Walesin prinssiksi. Rikhardilla oli myös aviottomia lapsia teinivuosiltaan. Näitä olivat John Gloucesterilainen, joka nimitettiin alle 21-vuotiaana vuonna 1485 Calais'n kapteeniksi ja tytär Katherine Plantagenet (k. ennen 1487), joka nai vuonna 1484 Pembroken jaarlin William Herbertin. On epäilty, että heidän äitinsä on voinut olla talonkirjoissa mainittu Katherine Haute, jolle vuonna 1477 maksettiin elatusta 100 shillinkiä vuodessa. Näillä lapsilla ei tiedetä olleen jälkeläisiä.

Edvard IV:n valtakausi

Veljensä Edvard IV:n valtakaudella Rikhard tuki veljeään täysin eikä osoittanut millään tavalla olleensa kiinnostunut kuninkaan asemasta. Rikhard todisti taitonsa sotapäällikkönä ja hänet palkittiin Gloucesterin herttuan arvonimellä ja monilla pohjoisen maa-alueilla. Tosiasiallisesti hän hallitsi pohjoista, kun taas kuningas Edvard hallitsi etelää. Toinen veli, Clarencen herttua George (Yrjö) Plantagenet surmattiin maanpetturina vuonna 1478.

Rikhard hallitsi pohjoista aina Edvardin kuolemaan asti. Vuonna 1482 Rikhard valtasi Berwick-upon-Tweedin takaisin skoteilta. Hänet tunnettiin oikeudenmukaisena, ja hän teki lahjoituksia yliopistoille ja kirkoille.

Nousu valtaistuimelle

Kuningas Edvard IV:n kuoltua 9. huhtikuuta 1483 kuninkaan pojat - Rikhardin veljenpojat - 12-vuotias tuleva kuningas Edvard V ja 9-vuotias Rikhard Shrewsburylainen olivat seuraavina perimysjärjestyksessä. Edvard IV halusi testamentissaan Rikhard III:n olevan valtakunnan sijaishallitsijana. Rikhard tiesi poikien äidinpuoleisen suvun Woodvillejen olevan hänelle vaarallisia, koska he voisivat käyttää vaikutusvaltaansa Edvard V:een Rikhardin aseman kustannuksella.

Rikhardin perhe. Vasemmalta: Anne Neville, Rikhard III ja poika Edvard. Aikalaiskuvaus Rous Roll, 1400-luku.

Kun lapsikuninkaan seurue oli matkalla Walesista Lontooseen kruunajaisiin, Rikhard ja Buckinghamin herttua Henry Stafford liittyivät heidän seuraansa Northamptonissa. Rikhard pidätti kuninkaan suojelijan Riversin jaarlin Anthony Woodvillen - Edvard IV:n puolison Elisabet Woodvillen veli - ja muut neuvonantajat. Heidät vietiin Pontefractin linnaan ja heidän väitettiin yrittäneen Edvardin salamurhaa. Rikhard vei Edvardin Lontoon Toweriin, silloiseen kuninkaanlinnaan. Tämä teko hyväksyttiin, koska entisen kuningattaren Elisabet Woodvillen perheeseen ei luotettu. Rikhard kutsui itseään arvonimellä Lord Protector ja hänet valittiin myös johtamaan hallitusta. Edvard ja hänen veljensä Rikhard Shrewsburylainen siirrettiin äitinsä suostumuksella vangeiksi Toweriin 16. kesäkuuta, missä heidät todennäköisesti surmattiin.

22. kesäkuuta 1483 luettiin St Paulin katedraalin ulkopuolella julkilausuma, jonka mukaan Rikhard tulee ottamaan kruunun itselleen. Parlamentin istunnossa 25. kesäkuuta kuultiin Bathin piispan todistus siitä, että Edvard IV:n ja Elisabet Woodvillen avioliitto oli ollut mitätön, koska Edvard oli sen mukaan jo naimisissa Lady Eleanor Talbotin kanssa. Tällöin parlamentti Titulus Regiuksena tunnetulla säädöksellä julisti Rikhard III:n kuninkaaksi. Seuraavana päivänä, 26. kesäkuuta 1483, Rikhard otti kruunun vastaan, istui valtaistuimelle ja aloitti valtakautensa.

Huolimatta huhuista, todisteet olivat puutteellisia ja viime aikoihin asti on yleisesti hyväksytty, että Rikhardin tärkein motiivi kruunuun oli se, että hän tunsi asemansa ja vaurautensa olevan uhattuna Edvard V:n alaisuudessa – kuninkaan, joka luultavasti suosi woodvilleläisiä sukulaisiaan. Äskettäin on esitetty myös teoria, jonka mukaan itse asiassa Edvard IV oli itse laiton kuningas.

Rikhardin kaikki kolme vanhempaa veljeä olivat kuolleet. Hänen isoveljensä Clarencen herttua George (Yrjö) Plantagenet (1449–1478) oli tavoitettu suunnittelemasta maanpetosta, joka tarkoitti sitä että Georgen jälkeläiset Salisburyn kreivitär Margaret Pole ja Warwickin jaarli Edward oli poistettu perimysjärjestyksestä vaikkei heitä henkilökohtaisesti syytetty osallisuudesta maanpetokseen ja heille myönnettiin muita arvonimiä.

Rikhard III kruunattiin 6. heinäkuuta 1483 Westminster Abbeyssa. Koko aatelissääty osallistui tilaisuuteen lukuun ottamatta kolmea alaikäistä jaarlia ja muutamaa vähempiarvoista aatelista.

Kuolema ja sen jälkeen

Rikhard tunnettiin hurskaana kristittynä sekä tehokkaana hallintomiehenä. Hän oli kuitenkin yorkilainen, ilman perillisiä ja hän oli murskannut woodvilleläiset ja heidän liittolaisensa. Näin ollen hän oli haavoittuvainen poliittisen opposition kannalta. Rikhardin kannattaja Henry Stafford kääntyi häntä vastaan ja teloitettiin myöhemmin vuonna 1483. Henry oli yhdessä Henrik Tudorin kanssa yrittänyt vallankaappausta.

Muistomerkki Bosworthissa Rikhardin oletetulla kuolinpaikalla

Rikhardin viholliset yhdistivät voimansa kuningasta vastaan. Leicesteriläisen perimätiedon mukaan Rikhard meni ennustajalle ennen Bosworth Fieldin taistelua 22. elokuuta 1485. Hän kertoi kuninkaalle: where your spur should strike on the ride into battle, your head shall be broken on the return ("missä kannuksesi iskeytyy matkalla taisteluun, siinä pääsi tulee halkeamaan paluumatkalla"). Matkalla taisteluun Rikhardin kannus iski Bow Brigden siltakiveen. Kun paluumatkalla hänen alastonta ruumistaan kannettiin takaisin hevosella, hänen päänsä halkesi lyötyään samaan kiveen.

Taistelu päättyi Rikhardin tappioon ja kuolemaan. Jopa Tudor-lähteet kertovat Rikhardin taistelleen urhoollisesti Bosworthissa. Hyökätessään Henrikiä kohti hän tappoi Henrikin vakituisen aseenkantajan, surmasi Henrikin lipunkantajan ja lähes saavutti itsensä Henrikin ennen kuin hänet lopulta piiritettiin ja tapettiin. Rikhard on viimeinen taistelussa kuollut Englannin kuningas.

Rikhard III:n luuranko

Rikhardin tiedettiin haudatun ilman suurempia juhlamenoja fransiskaaniluostarin kirkon kuoriin. Luostarin rakennukset ja kirkko purettiin uskonpuhdistuksen vuoksi vain 50 vuotta myöhemmin ja luostarialue tuli yksityisomistukseen. Eräs tarina väitti että kuninkaan jäännökset olisi kaivettu haudasta ja heitetty uskonpuhdistuksen aikana läheiseen Soar-jokeen. Tähän uskottiin erityisesti 1800-luvulla ja Bow Bridge -sillan poskeen laitettiin tapahtumasta jopa muistolaatta.

Haudan löytyminen

Tammikuussa 2011 Richard III Societyn jäsen Philippa Langley otti yhteyttä Leicesterin yliopiston arkeologisiin palveluihin (University of Leicester Archaeological Services, ULAS) ajatuksella että kuninkaan hautapaikkaa alettaisiin etsiä. Arkeologit innostuivat haasteellisesta tehtävästä, vaikka kaivausalueen sijainti oli osittain tuntematon eikä välttämättä edes vapaata kaivettavaksi. Alkukartoituksen, maatutkakuvauksen ja kaivauksen valmistelutyön tilasi ULASilta Philippa Langley, joka sai kaupunginvaltuuston vakuuttuneeksi että kaivaus piti järjestää, kaupungilta saatiin 3,5 % kustannuksista (£ 5 000). Loppurahoitus kaivaukselle eli 12 % saatiin kerättyä Richard III Societyn avulla. Suurimman osan £140 000 kaivauskustannuksista eli 80 % maksoi Leicesterin yliopisto.

Rikhardin hautapaikka löytyi syksyllä 2012 Leicesterin sosiaalitoimiston vuonna 1944 rakennetun pysäköintialueen alta – paikasta, jossa vielä 1530-luvulla oli sijainnut fransiskaaniluostarikirkko ja sen jälkeen 1600-luvun kartanon puutarha. Puretun luostarin alue oli ollut suurelta osin rakentamatta aina 1840-luvulle asti, mutta oli huonosti kartoitettu ja tunnettu aina 1880-luvulle asti. Koska 1900-luvulle tultaessa fransiskaaniluostarin alueesta jo yli 80 % oli täyteen rakennettu, arkeologit pystyivät tekemään kaivausta vain 17 % kokoisella alueella, joka kustannussyistä rajoittui 1 % kokoiseksi alaksi.

Ennen kaivausta tehtiin vuonna 2011 perusteellinen kartoitustyö, jolla valittiin potentiaalinen kaivausalue. Arkeologinen kaivaus tehtiin Leicesterin katedraalin viereisessä sijaitsevalla parkkialueella 25. elokuuta - 14. syyskuuta 2012. Jo ensimmäisestä kaivausojasta löytyivät ihmisen sääriluut, joka vahvisti että paikalla oli ollut hautausmaa. Vasta monen viikon kuluessa tehdyt lisäkaivausojat vahvistivat vielä sen, että kyseessä todellakin oli keskiaikainen luostari, sen kirkko ja kirkon kuorin sijainti paikallistettiin. Ensimmäisen ojan haudan kaivausta päätettiin laajentaa ja 5. syyskuuta 2012 löytyi hoikkarakenteisen noin 30-vuotiaan miehen hyvinsäilynyt luuranko.

Rikhard III:n luuranko.

1800-luvulla haudan päälle oli rakennettu ulkohuone, jonka perustustyöt alle 10 cm ylempänä olivat kuin ihmeen kautta välttäneet luurangon tuhoutumisen. Hautaus oli tehty kiireellä kirkon kuorin länsiosaan: ruumista ei ollut asetettu arkkuun eikä käärinliinaan ja vainajan pää oli jäänyt liian lyhyeksi kaivetussa haudassa pystyyn. Luurangon vammat - kallosta puuttuvat palat ja selkärangan mutka - osoittivat, että kyseessä ovat todennäköisesti kuningas Rikhard III:n jäänteet. Koska kuningas kuoli elokuussa ja alastonta ruumista oli pidetty julkisesti näytteillä Lancasterissa useita päiviä, on todennäköistä että hautaamisella olikin jo kiire.

Kaivauksen tulokset julkistettiin medialle 12. syyskuuta 2012. Helmikuussa 2013 julkaistut DNA-tutkimustulokset varmistivat, että kyseessä olivat kuningas Rikhard III:n jäännökset 99,999 % todennäköisyydellä. DNA:n perusteella hän on ollut sinisilmäinen ja vaaleahiuksinen.

Luurangosta ilmenee, että Rikhard III on kärsinyt skolioosista ja hänen toinen olkapäänsä oli ylempänä kuin toinen. Hänen molemmat kätensä ja jalkansa ovat olleet normaalit eikä hänellä ole ollut kyttyräselkää, vaikka selkäranka oli vasemmalle kaareutunut. Hänen pääkallostaan löytyi useita vammoja, joista kaksi niskaan osunutta voimakasta teräaseen iskua halkaisivat kallon alaosan ja aiheuttivat kuoleman. Luurangossa oli myös kuoleman jälkeisiä vammoja, jotka liittynevät alastoman ruumiin kuolemanjälkeiseen häpäisyyn. Rikhard III on todennäköisesti käyttänyt täyttä haarniskaa, joka suojeli vartaloa, mutta jossain vaiheessa taistelua hän oli ollut ilman kypärää ja saanut kohtalokkaat päävammat.

Haudan löytymisen jälkeen

Uudelleenhautaamista koskevan pitkällisen kiistan ratkaisi brittiläinen oikeusistuin, joka päätti, että Rikhard III haudataan Leicesterin tuomiokirkkoon. Plantagenet Allience-seuran edustajat olisivat halunneet hautapaikaksi Yorkin tuomiokirkon, mutta tuomioistuin perusteli päätöstä sillä, että kaivausluvan ehtona oli hautaus Leicesteriin.

Kuningas Rikhard III kuljetettiin hautajaissaatossa kirkkoon ja arkku laskettiin lattian alle holvihautaan lähelle katedraalin pääalttaria 26. maaliskuuta 2015. Britannian nykyistä kuningasperhettä muistotilaisuudessa edustivat Gloucesterin herttua Richard ja Gloucesterin herttuatar Birgitte sekä Wessexin kreivitär Sophie. Haudan yläpuolelle tehtiin vaaleasta Swaledalen fossiilikivestä ja mustasta Kilkennyn marmorista hautamonumentti.

Rikhard III:n uusi hauta.

Fransiskaaniluostarin kaivauksia jatkettiin vuonna 2013 jolloin kirkon arkkitehtuurista saatiin lisää tietoa sekä löytyi kuusi muuta hautausta. Jo vuonna 2014 avattiin viereiseen kouluun ja osittain kaivausalueen päälle rakennettu 4,5 miljoonaa puntaa maksanut King Richard III Visitor Centre -niminen vierailijakeskus. Philippa Langleyn tutkimuksista tehtiin Stephen Frearsin ohjaama komediaelokuva nimeltä The Lost King, joka sai ensi-iltansa syksyllä 2022.

Seuraajat

Kun Rikhard III kohtasi lancasterilaiset viimeistä kertaa, hän oli leski ja ilman laillisia miespuolisia perillisiä. Poikansa kuoleman jälkeen hän valitsi George (Yrjö) Plantagenetin pojan Edward Plantagenetin perillisekseen. Vaimonsa Anne Nevillen kuoleman jälkeen Rikhard III kuitenkin nimesi seuraajakseen Lincolnin jaarlin John de la Polen, joka oli hänen lähin York-sukuinen miessukulaisensa.

Julkisuuskuva

Kuolemastaan asti Rikhard III on ollut Englannin kiistellyimpiä kuninkaita. Nykyajan historioitsijoiden mukaan Rikhardin maineen vahingoittivat seuraavien hallitsijoiden aikaiset kronikoitsijat ja erityisesti William Shakespeare.

On pohdittu sitä, missä määrin Rikhard III:sta annettu kuva hirmuhallitsijana on Tudor-suvun lietsomaa propagandaa tätä kilpailevan York-suvun viimeistä hallitsijaa kohtaan. Rikhardin vastaisen propagandan pääasiallisena lähteenä pidetään usein Elyn piispaa, myöhempää Canterburyn arkkipiispa John Mortonia, jonka kertomuksiin monien Thomas Moren teoksen The History of King Richard III väitteiden uskotaan perustuvan.

1900-luvulla perustettiin The Richard III Society korjaamaan Rikhard III:n huonoa mainetta, joka ei yhdistyksen mukaan vastannut historiallista totuutta. Yhdistyksen suojelijana on vuodesta 1980 toiminut Gloucesterin herttua Richard. Myös Rikhard III oli Gloucesterin herttua ennen kruunaustaan. Myös kirjailija Josephine Tey on kirjassaan Ajan tytär yrittänyt puolustaa Rikhardin mainetta.

Ei ole varmoja todisteita siitä, että juuri Rikhard murhautti pienet prinssit Towerissa, ja jotkut ovatkin kehitelleet vaihtoehtoista teoriaa, jonka mukaan murhaaja olisikin ollut esimerkiksi Henrik Tudor. Jossain määrin voidaan sanoa, että Henrik Tudorilla oli jopa suurempi syy murhauttaa pienet Towerin prinssit. Henrikillä ei ollut laillista oikeutta Englannin kruunuun, maassa oli vallinnut Ruusujen sota ja sekasorto monta vuotta. Lisäksi Henrik oli walesilainen. Hänellä oli täysi työ vakuuttaa englantilaisille oikeutensa kruunuun. Parhaiten se onnistui mustamaalaamalla kilpailijoita. Myöhemmillä Tudor-hallitsijoilla oli suurta hyötyä Shakespearen suosiosta ja dramatiikan tajusta.

Rikhard III mahtui vuonna 2002 yleisön BBC:n ohjelmassa äänestämälle "sata merkittävintä brittiä" -listalle. Suosion selittäjäksi on arveltu Rikhardin "kulttistatusta".

Katso myös

• Ajan tytär

Aiheesta muualla

• The Richard III Society
• Richard III Society American Branch
• www.wars-of-the-roses.com (Arkistoitu – Internet Archive)
• www.englishmonarchs.co.uk/plantagenet_14.htm
• Rikhard III brittimonarkian virallisilla sivuilla
• The search for Richard III - completed

Edeltäjä: Edvard V

Englannin kuningas 1483–1485

Seuraaja: Henrik VII