Ricardon maanvuokralaki

David Ricardo

Ricardon maanvuokralaki osoittaa, että maan vuokra pyrkii asettumaan sellaiselle tasolle, joka on yhtä suuri kuin vuokratun maan ja marginaalisen maan (käytännössä parhaan ilmaismaan) samassa käytössä sekä samoilla työ- ja pääomaresursseilla saatujen tuottojen erotus. Esimerkiksi jos vuokrattu maa tuottaa 1000 euroa ja ilmaismaa ei yhtään, vuokra pyrkii asettumaan tuhanteen euroon.

Marginaaliseksi katsotaan maa, jossa viljelyksen tuotto on yhtä suuri kuin tuotannon kustannukset, maan vuokraa lukuun ottamatta. Siellä tuotannon voitto on siis nolla. Vielä huonommin tuottavia maa-alueita, joissa tuotannon kustannukset ovat suuremmat kuin tuotto ja joiden viljelys näin ollen tuottaa tappiota, sanotaan supramarginaalisiksi maiksi. Voittoa tuottavia maa-alueita, joissa siis tuotto on suurempi kuin kustannukset, kutsutaan inframarginaalisiksi maiksi.

Inframarginaalisen maan voitto on $I=pz-c$, missä p on siellä tuotetun hyödykkeen markkinahinta yksikköä kohti, z on maan tuottavuus ja c ovat tuotantokustannukset. Jos maa on vuokrattu, sen tuottama voitto vuokraajalleen olisi $\pi =pz-c-R(z)$, missä 'R(z) on vuokra tuottavuuden funktiona.

Vuokran arvo riippuu tilanteesta. Alussa, kun vuokralle on tarjolla enemmän maita kuin on viljelijöitä, maan­omistajat eivät voi tietää, minkä verran se voi tuottaa. Tällöin maan todellinen hinta ja asetettu hinta on epä­optimaalinen, eivätkä maan kysyntä ja tarjonta ole tasapainossa. Silloin $R(z)<pz-c$, joten viljelijä tekee voittoa. Ongelma on, että, koska viljelijät tekevät voittoa, enemmän ihmisiä ryhtyy viljelijöiksi ja maan kysyntä nousee. Ennen pitkää maan vuokra on sama kuin maan voitto, eli $R(z)=\pi$, eli $R(z)=pz-c-pz*$ (missä z* on marginaalisen maan tuottavuus). Silloin teoreettisesti viljelijöiden voitot menevät kokonaan maan omistajille.

Toinen huomioon otettava seikka on, että teknologian kehityksen takia marginaalinen maa saattaa tulla inframarginaaliseksi maaksi, eli marginaalisia ovat eri maa-alueet kuin ennen. Nyt vuokran taso riippuu uudesta marginaalisesta maasta.

Maanvuokralain käyttösovelluksia

Maanvuokralakia voidaan soveltaa muidenkin kysymysten analysointiin. Sitä käytetään usein esimerkiksi kapitalisoitumisen yhteydessä. Silloin kohteen markkinahinta on sama kuin tulevien voittojen nykyarvo, joten ostaja tai myyjä eivät saa välitöntä hyötyä myynnistä, vaikka he todellisuudessa hyötyvät pidemmällä aikavälillä kohteen tulevan ja nykyisen arvon erotuksen vuoksi.

Esimerkkinä voidaan kuvitella kana, joka munisi päivittäin 100 gramman kultaisen munan. Ihminen, joka saa tämän kanan ensimmäisenä, on saanut ”aarteen”. Mutta jos joku haluaisi ostaa tämän kanan, hänen olisi maksettava kokonaan kanan hinta. Tässä tapauksessa oletetaan tuottoasteen olevan 5% (per päivä) ja kullan hinta 1€/gr. Kanan arvo annuiteetin mukaan on 100 euroa/ 0,05= 2 000 euroa. Eli ostajan on maksettava 2 000 euroa, mikä on sama kuin hyöty, joka saadaan, jos kana eläisi ikuisesti. Ainoa tapa tehdä rahaa olisi löytää uusia käyttömahdollisuuksia kanalle ja kullalle.

Kapitalisoituminen on ajankohtainen kysymys, koska teknologia siirtää jatkuvasti marginaalisuusrajaa alemmaksi vähentämällä kustannuksia ja nostamalla tuottavuutta. Näin ollen maan vuokra pyrkii nousemaan koko ajan. Mutta jos hyödyntämisen tavat eivät kehity, tontin hinta nousee vain inflaation mukaisesti, ellei kysyntä tai tarjonta muista syistä muutu.

Kirjallisuutta

• On the Principles of Political Economy and Taxation (1817) – Pääteos.
• 11-osainen kootut teokset: The Works and Correspondence of David Ricardo. Ed. Piero Sraffa & M.H. Dobbs. Cambridge University Press 1951–73.
• The undercover economist. Tim Harford. Ed. Abacus ISBN 978-0-349-11985-4. Sivut 5-30.