Rannikkopatteri 1 (Viro)
Rannikkopatteri 1 (vir. Rannakaitsepatarei 1) oli Tallinnan edustalla sijaitsevalle Aegnan saarelle perustettu järeä rannikkotykistöpatteri, jonka aseistus koostui neljästä Obuhovin 12 tuuman 52 kaliiperin merikanuunasta, jotka oli asennettu kahteen panssaroituun kaksoistorniin.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Patterin alkuvaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Panssaroituihin kaksoistorneihin asennetun rannikkotykkipatterin rakentaminen käynnistyi Aegnan saaren pohjoisosassa osana Pietari Suuren merilinnoituksen laajempia linnoitustöitä Suomenlahdella vuonna 1914.[1] Saaren infrastruktuuriin kuului jo patterien rakentamisen aikaan kapearaiteinen rautatie.[1]
Alkuun Alexander Nevsky -nimellä tunnettu patteri oli 200 metriä pitkä ja ulottui yhdeksän metriä maan sisälle. Panssaroidut tykkitornit sijaitsivat patterin päissä. Patterin keskiosan panssarikuvun alla sijaitsivat tähystystornilla varustettu komentopaikka ja dieselvoimalaitos.[1] Tykkiasemien pyörivä metallirakenne oli kokonaismassaltaan noin 770-tonninen.[2]
Viro itsenäistyy
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viro eteni itsenäisyyttä kohti monivaiheisten itsehallintopyrkimysten ja Venäjällä tapahtuneiden vallankumousten seuraamana. Itsenäisyyden alkuvuosia leimasi poliittisesti sekava tilanne, jossa maan hallinnosta kilpailivat useat eri ryhmät. Tämän lisäksi Viro ajautui Saksan hyökkäyksen alle ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheilla.
Bolševikkijoukot vaurioittivat saaren tykkipattereita ja muuta infrastruktuuria vetäytyessään saksalaismiehittäjiä pakoon Virosta helmikuussa 1918. Viro julistautui itsenäiseksi 24. helmikuuta 1918, mutta saksalaiset valtasivat valtion pääkaupungin jo päivää myöhemmin. Miehitysjoukot eivät nähneet saaren tuhottujen patterien kunnostamista olennaisena, mutta rakensivat Aegnalle uuden neljällä kuuden tuuman tykillä ja kahdella 105 mm tykillä varustetun patterin.
Ensimmäinen maailmansota päättyi Saksan antautumiseen marraskuussa 1918, avaten tien myös Viron vapautumiselle miehitysvallasta. Maan väliaikainen hallitus aloitti nopeasti toimintansa. Vastavapautunut maa joutui kuitenkin heti hyökkäyksen alle. Tällä kertaa Viron pyrki miehittämään Neuvosto-Venäjä, joka oli mitätöinyt Viron alueet saksalle luovuttaneen Brest-Litovskin rauhansopimuksen Saksan antautumisen yhteydessä. Kamppailusta muodostui Viron vapaussota, joka näytti alkuun varsin kohtalokkaalta Viron suhteen. Tilanne kuitenkin kääntyi, kun ulkovallat alkoivat antaa nuorelle valtiolle merkittävää sotilaallista tukea, minkä avulla väliaikainen hallitus onnistui saamaan maa-alueensa takaisin helmikuuhun 1919 mennessä.
Käyttökuntoon saattaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viron kansalliskaarti Kaitseliit alkoi selvittää entisen isännän Aegnalle jälkeensä jättämän sotilasmateriaalin kuntoa vapaussodan alulla marraskuussa 1918, ja se osoittautui varsin karuksi.[3]
Tallinnan puolustuksen kannalta oleellisimpana nähtiin saaren 12 tuuman patterin (entiseltä nimeltään rannikkopatteri 15) kunnostaminen.[3] Tehtävä asettui patterin päällikön sijaiseksi 10. huhtikuuta 1919 määrätyn[4] Jaak Feldmannin hoidettavaksi. Hän kartoitti järeän patterin tilan, mikä osoittautui huonoksi. Oikea tykkitorni oli rikkoutunut ja ampumatarviketila romahtanut. Vasemman tornin betonirakenteet olivat halkeilleet. Molempien tornien sisällä olleet järjestelmät olivat osittain vaurioituneet.[3]
Feldmann palasi saarelle muutamia päiviä katselmuksensa jälkeen 14. huhtikuuta mukanaan tykistöasiantuntijana tunnettu 2. arvoluokan kapteeni Gebhardt, telakkainsinööri Hendrikson, sekä joukko projektin tarvitsemia ammattimiehiä. Kunnostustyöt aloitettiin poistamalla räjähtämättömät ampumatarvikkeet tykkiasemista. Saaren voimalaitos oli tuhottu, minkä takia Aegnalle tuotiin varavoimaksi lokomobiili. Saarelle sijoitettu työvoima kohdistettiin alkuun pääasiassa 12 tuuman patterin oikeanpuolimmaisen panssaritornin kunnostamiseen. Tykkiasemia ja niiden järjestelmiä korjattiin Hiidenmaan Tahkunassa sijainneesta 12 tuuman patterista puretuilla osilla. Työt etenivät hyvin, ja 12 tuuman patterin ensimmäisen tykin koelaukaus päästiin ampumaan 1. toukokuuta 1919. Järeän patterin kunnostaminen jatkui juhannukseen 1919.[3] Tykkien kantama oli alkuperäisillä kranaateilla noin 27 kilometriä, mutta 1930-luvulta käyttöön otetut keveämmät kranaatit nostivat sen 42–43 kilometriin.[2]
Neuvosto-Venäjä esitti rauhantarjouksen Virolle elokuussa 1919, ja rauhanneuvottelut käynnistyivät seuraavan kuun puolella. Alkuun kangerrelleet neuvottelut alkoivat kuitenkin tuottaa tulosta loppuvuodesta, kun maiden välille solmittiin aselepo vuodenvaihteessa 1919-1920. Lopullinen rauhansopimus allekirjoitettiin Tartossa muutamaa kuukautta myöhemmin, jolloin myös Neuvosto-Venäjä tunnusti Viron itsenäisyyden.
Aegnan saaresta tuli suljettu linnakesaari vuonna 1922, kun loput sillä aiemmin asuneesta väestöstä siirrettiin asumaan läheiselle Kräsulinsaarelle ja Viimsinniemelle.[1]
Suomenlahden tykistösulku
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Suomenlahden tykistösulku
Vastaitsenäistyneiden Viron ja Suomen välille alkoi kehittyä huomattavaa puolustusyhteistyötä 1920- ja 1930-lukujen kuluessa. Yhteistyön ytimessä oli Suomenlahden tykistösulkuna tunnettu strateginen meripuolustusjärjestelmä, jonka tarkoituksena oli sulkea Neuvostolaivasto Suomenlahden pohjukkaan. Järjestelmän selkärangan muodostivat sen pääaseena toimineet 12 tuuman patterit Viron Aegnassa sekä Suomen Mäkiluodossa ja Kuivasaaressa.[5] Tykistösulun patterit integroitiin myös vahvasti toisiinsa Suomenlahden ylittäneillä yhteyskaapeleilla, jotka mahdollistivat lahden molempien puolten asemien yhdenaikaisen tulenjohdon joko Suomen tai Viron puolelta.[1] Suomi ja Viro eivät missään vaiheessa virallisesti liittoutuneet sotilaallisesti, mutta tykistösulun pitävyyttä harjoiteltiin maiden välisissä yhteisissä sotaharjoituksissa.[5]
Patterit toisessa maailmansodassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov–Ribbentrop-sopimuksena tunnetun hyökkäämättömyyssopimuksen elokuussa 1939, minkä salaisessa pöytäkirjassa saneltiin myös maiden väliin jääneiden Itä-Euroopan osien jako etupiireihin. Neuvostoliiton etupiiriin kuulunut Viro joutui Neuvostohallinnon ulkopoliittisen painostuksen kohteeksi kesällä 1940, jolloin Neuvostoliitto vaati sille myönteisen nukkehallinnon asettamista Viroon sekä puna-armeijan joukkojen päästämistä Viron alueille. Viro taipui itänaapurinsa vaatimuksiin 17. kesäkuuta 1940 solmitussa sopimuksessa, johon kuului myös Aegnan linnoituksen luovutus miehityshallinnolle.[1] Aegnasta tuli syyskuusta 1940 alkaen Neuvostoliiton armeijan sotilasalue.[6]
Neuvostoliittoon hyökännyt Saksan armeija valtasi Tallinnan elokuussa 1941. Saksalaismiehittäjien alta perääntyvät neuvostojoukot räjäyttivät Aegnan tykkipatterit jälleen käyttökelvottomaan kuntoon 29. elokuuta 1941. Saksalaiset päättivät jättää saaren patterit kunnostamatta, kuten tekivät myös Viron toisen maailmansodan lopulla uudelleenmiehittäneet neuvostoliittolaiset.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g 20. sajandi esimene pool aegna.ee. Viitattu 29.12.2017. (viroksi) (archive.org)
- ↑ a b http://www.aegna.ee/ajalugu-ja-loodus/ Ajalugu ja loodus s. 27
- ↑ a b c d Nerman, Robert: Aegna rannakaitsepatareide remont algas enne Vabadussõja puhkemist tallinn.postimees.ee. 6.7.2007. Eesti Meedia. Viitattu 25.12.2017. (viroksi)
- ↑ Veldre, Tõnu: Suur sõda jõudis 100 aastat tagasi Saaremaale ja Sõrve säärele. Saarte Hääl, 23.9.2017, nro 185, s. 10. OÜ Raadio Kadi. ISSN 1736-9436 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 25.12.2017. (viroksi)
- ↑ a b Enqvist 2014, s. 108–110
- ↑ http://www.aegna.ee/ajalugu-ja-loodus/ Ajalugu ja loodus s. 30