Rakennussuojelu

Alvar Aallon suunnittelema Helsingin Kulttuuritalo on suojeltu rakennusperinnön suojelulain nojalla.

Rakennussuojelu on rakennetun ympäristön suojelua, jonka päämääränä on kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennusten ja alueellisten kokonaisuuksien suojeleminen. Sen tavoitteita ovat myös merkittävien arkkitehtien töiden turvaaminen ja eri rakennustyyppien esimerkkien säilyttäminen. Suojelun kohteena voi olla lisäksi rakennuksiin olennaisesti kuuluva kiinteä sisustus. Rakennussuojelu on osa kulttuuriperinnön ja sitä kautta myös kansallisen identiteetin suojelua.

Suojeltavat arvot

Rakennuksen tai rakennetun ympäristön suojelun taustalla olevat arvot voidaan jakaa kolmeen luokkaan:

• Käyttöarvot: vanha rakennus katsotaan käyttökelpoiseksi joko alkuperäiseen tarkoitukseensa tai johonkin uuteen tehtävään;
• Kulttuurihistorialliset arvot: rakennus tai kohde liittyy oleellisesti paikkakunnan, yhteisön taikka koko valtion tai kansakunnan historiaan, tai se on edustava esimerkki aikansa rakennuskulttuurista;
• Esteettiset arvot: rakennus ilmentää aidosti tiettyyn aikaan kiinnittyviä tai jopa ajattomia kauneusihanteita.

Jo pelkkä käyttökelpoisuus joko alkuperäiseen tai johonkin muuhun tehtävään on yleensä vahva suojelua puoltava peruste. Suomessa on vuoden 2010 laissa rakennusperinnön suojelemisesta mainittu rakennuksen merkittävyyden kriteereiksi harvinaisuus, tyypillisyys, edustavuus, alkuperäisyys, sekä historiallinen todistusvoimaisuus ja kerroksellisuus, joita kaikkia suojeltavan kohteen ei toki tarvitse täyttää. Tietämys rakennuksen historiasta, suunnittelijan pyrkimyksistä ja rakennusajankohdan kauneusihanteista vaikuttaa yleensä kohteen esteettiseen arvottamiseen, ja puhtaasti esteettiset ominaisuudet, kuten suhteiden harmonisuus tai muotojen jännitteet, saattavat jäädä vain taustalle.

Nykyisin uusia rakennuksia suunniteltaessa kulttuuri- ja rakennushistorialliset näkökohdat otetaan aiempaa paremmin huomioon. Rakennetun ympäristön kerroksellisuus on ymmärretty arvokkaaksi ominaisuudeksi, jota tulee myös säilyttää. Erityisen vaikeiksi rakennussuojelun kohteiksi ovat viime vuosikymmeninä nousseet sisätilat, sillä irtain kalustus on yleensä vailla lain suojaa, vaikka se olisi erityisesti suunniteltu tiettyä tilaa varten.

Rakennussuojelu Suomessa

Historia

Tirkkosen talo Tampereella on suojeltu rakennusperinnön suojelulain nojalla.

Suomalaisen rakennussuojelun historia ulottuu ainakin 1800-luvulle. Ensimmäisiä suojelukohteita olivat linnat ja keskiaikaiset kivikirkot. Nykyaikainen rakennussuojelu alkoi muotoutua 1960-luvulla, jolloin alettiin ottaa huomioon myös aluekokonaisuudet ja uudempi arkkitehtuuri. Mutta vasta 1970-luvulla vanhan rakennuskannan säilyttämisen ja kerroksellisen ympäristön arvot nousivat laajempaan tietoisuuteen, Helsingissä muun muassa Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin poleemisen teoksen Kenen Helsinki ansiosta.

Nykyisin verrattain nuoriakin kohteita voidaan katsoa niin merkittäviksi kulttuurihistoriasta kertoviksi elementeiksi, että niitä tulee suojella. Joidenkin arvioiden mukaan Suomessa on tavalla tai toisella suojeltu jopa noin 50 000 rakennusta, mutta varsinaisen rakennussuojelulain nojalla näistä oli vuoteen 2011 mennessä suojeltu vain vajaat kolme sataa. Suurin osa suojelukohteista on suojeltu asemakaavoilla.

Toimijat

Rakennussuojelun keskeisinä viranomaistahoina ovat museotoimi, valtion ympäristöhallinto sekä kunnat ja maakuntaliitot. Museovirasto on rakennussuojelun valtakunnallinen asiantuntijaorganisaatio. Se toimii tiiviissä vuorovaikutuksessa alueorganisaatioiden kanssa ja tarjoaa näille konsultointia. Alueellisina viranomaisina ovat elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset ja asiantuntijoina maakunta- ja paikallismuseot. Kuntatasolla rakennussuojelusta vastaavat puolestaan kaupunki- ja kuntasuunnittelijat. Alan merkittävinä kansalaistoimijoina ovat muun muassa Suomen Kotiseutuliitto, rakennustaiteen seura ja kansainväliset asiantuntijajärjestöt kuten Docomomo ja ICOMOS. Kiinteistöjen omistajat osallistuvat luonnollisesti myös rakennussuojelun suunnitteluun ja toteutukseen.

Koulutus

Rakennussuojelun asiantuntijat ovat yleensä joko taidehistorioitsijoita tai arkkitehtuurin historiaan perehtyneitä arkkitehteja. Alan korkeimman tason koulutusta annetaan yliopistojen humanistisissa tiedekunnissa, erityisesti taidehistorian ja kulttuurihistorian oppiaineissa (Helsingin, Turun ja Jyväskylän yliopisto), sekä joidenkin yliopistojen teknillisisten tiedekuntien arkkitehtiosastoilla (Aalto-yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto ja Oulun yliopisto). Suoraan rakennussuojeluun tai restaurointiin painottuvaa korkeakoulutusta Suomessa ei ole. Monissa ammattikorkeakouluissa tarjotaan rakennussuojeluun läheisesti liittyvän konservointialan koulutusta. Myös alemman tason ammatillisissa oppilaitoksissa järjestetään restaurointikoulutusta.

Lainsäädäntö

Turun Aurajokirannan suojeltuja rakennuksia: taustalla kaupunginkirjaston vanha päärakennus ja oikealla Ingmanin talo.

Jo vuonna 1964 Suomessa säädettiin rakennusperinnön suojelemisesta laki, ja siihen liittyvä asetus valtion rakennusten suojelusta annettiin vuonna 1965. Kaavasuojelua on ollut sitäkin aiemmin vuoden 1931 asemakaavalaista alkaen. Vuonna 2010 vanha rakennusperinnön suojelua koskeva laki korvattiin uudella lailla, jonka tavoitteena on "turvata rakennetun kulttuuriympäristön ajallinen ja alueellinen monimuotoisuus, vaalia sen ominaisluonnetta ja erityispiirteitä sekä edistää sen kulttuurisesti kestävää hoitoa ja käyttöä". Lain mukaan suojelu voi kohdistua rakennuksiin, rakennelmiin, rakennusryhmiin tai rakennettuihin alueisiin.

Rakennetun ympäristön suojelusta säädetään myös maankäyttö- ja rakennuslaissa, joita sovelletaan kaavoituksen yhteydessä. Asemakaavoitetulla alueella rakennusperinnön suojelulakia voidaankin yleensä soveltaa vain, jos suojelua ei voida toteuttaa kaavoituksen keinoin tai jos rakennuksella on huomattavaa valtakunnallista merkitystä. Kohteiden valtakunnallisen merkityksen arvioi yleensä Museovirasto. Muinaismuistoiksi katsottujen rakennusten suojelusta säädetään erikseen muinaismuistolaissa, ja kirkollisten rakennusten suojelusta kirkkolaissa. Valtion omistamien rakennusten suojelusta on lisäksi annettu erillinen asetus.

Kansainvälinen yhteistyö

Tärkeimpiä rakennussuojelun kansainvälisiä organisaatioita ovat Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCO, UNESCOn tukema kansainvälinen restaurointialan asiantuntijajärjestö ICOMOS sekä Euroopassa Euroopan neuvosto. Vanhimpia kansainvälisistä kulttuuriperintöön liittyvistä suosituksista on UNESCOn vuonna 1964 antama Venetsian julistus monumenttien suojelusta ja restauroinnista. Julistuksessa korostetaan kansainvälisten sopimusten merkitystä historiallisten rakennusten suojelua ja restaurointia koskevien periaatteiden määrittelemiseksi. Lisäksi on julkaistu runsaasti muita kansainvälisiä ohjeita ja suosituksia. Keskeinen eurooppalainen ohjeisto on vuonna 1985 allekirjoitettu Euroopan neuvoston rakennustaiteellisen perinnön suojelua koskeva Granadan yleissopimus, joka kattaa kohteet yksittäisistä rakennuksista ja rakenteista aina rakennettuihin ympäristöihin, mukaan lukien rakennusten kiinteä sisustus. Kiinteään sisustukseen luetaan rakennukseen suunniteltu sisustus, puuosat, listat, veistokset, freskot, lasimaalaukset, ja tekniset laitteistot.

Kritiikki

Erkki Pystynen on kritisoinut teoksessaan Omaisuudensuoja rakennussuojelua omaisuudensuojan murentumisena vuonna 1984. Hänen mukaansa suojelu loukkaa omistajan omistusoikeutta, koska Museovirasto ei hanki rakennusta omistukseensa, vaan suojelee sen omistajan tahdosta riippumatta.

Katso myös

• Rakennushistoriallinen selvitys