Progressiivisuuden kausi
Progressiivisuuden kausi (engl. The Progressive Era, Progressive movement) merkitsee Yhdysvaltojen historiassa ajanjaksoa, joka alkoi 1890-luvulla ja jatkui 1920-luvulle saakka. Tätä ajanjaksoa leimasivat määrätietoiset sosiaaliset ja poliittiset uudistukset, joiden tavoitteena oli parempi yhteiskunta.
Progressiivisuuden kauden uudistajat pyrkivät käyttämään liittovaltion valtaa kitkeäkseen liike-elämästä epäeettiset ja epäoikeudenmukaiset käytännöt sekä vähentämään korruptiota ja torjumaan nopean teollistumisen aiheuttamia sosiaalisia ongelmia. Progressiivisuuden kaudella työläisten ja kuluttajien suojaa vahvistettiin ja naiset saivat vihdoin äänioikeuden.[1]
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhdysvallat onnistui teollisen vallankumouksen aikana nostamaan monien kansalaistensa elämänlaatua, mutta teollistumisella oli myös synkempi puolensa. Suuryritysten johtajat pyrkivät tukahduttamaan kilpailevat yritykset epäeettisillä toimintatavoilla. Tehdastyöläiset, joista suurin osa oli maahanmuuttajia, työskentelivät epäinhimillisissä ja terveydelle vaarallisissa oloissa. Politiikassa rehottava korruptio rikastutti poliitikkoja alempien kansankerrosten kustannuksella, ja kuilu varakkaiden ja köyhien välillä kasvoi nopeasti.[1]
Yleisesti ottaen progressiivisen kauden liikehdintä syntyi vastustamaan kaikkia Yhdysvaltain sisällissotaa seuranneen nopean teollistumisen ja kaupungistumisen aikaansaamia kielteisiä vaikutuksia.[2][1] Näihin ongelmiin kuuluivat slummien ja köyhyyden leviäminen sekä työvoiman hyväksikäyttö. Lisäksi demokraattinen hallinto alkoi rappeutua, mikä johtui liike-elämän ja poliitikkojen liittoutumisesta, sekä nopeasta liikkeestä kohti yhä suurempaa taloudellista ja teollista keskittymistä. Monet amerikkalaiset pelkäsivät, että heidän maansa perinne vastuullisesta ja demokraattisesta hallinnosta sekä kaikille tarjoutuvista vapaista taloudellisista mahdollisuuksista olivat tuhoutumassa taloudellisen ja poliittisen vallan keskittymisen vuoksi.[2] Progressiivisen liikkeen uudistajat pyrkivät sääntelemään yksityistä teollisuutta, vahvistamaan työntekijöiden ja kuluttajien oikeuksia, paljastamaan korruption sekä valtiovallan että suuryritysten piirissä ja yleisesti parantamaan yhteiskuntaa.[1]
Itse asiassa 1890-luvulla tai sen jälkeen ei ollut olemassa mitään yksittäistä edistysmielistä liikettä. Lukuisat ja moninaiset uudistusliikkeet niin paikallisella, osavaltio- kuin kansallisella tasolla olivat keskenään aivan liian erityyppisiä ja joskus toisilleen täysin vastakkaisia, jotta voitaisiin puhua yhtenäisestä liikkeestä. Niitä motivoivat kuitenkin yleisellä tasolla yhteiset lähtökohdat ja tavoitteet – esimerkiksi individualismin ja laissez-fairen hylkääminen, huoli vähäosaisista ja alistetuista, hallinnon valvominen kansalaisten toimesta ja liittovaltion vallan laajentaminen, jotta teollisuus ja talouselämä saataisiin jonkinlaisen kansallisen valvonnan piiriin.[2]
Progressiivisten uudistajien maailmankuva perustui tiettyihin keskeisiin oletuksiin. Ensinnä he lähtivät siitä, että ihmisluontoa voitaisiin kehittää soveltamalla valistuneesti erilaisia säännöksiä, kannustimia ja rangaistuksia. Toinen keskeinen oletus oli, että liittovaltion valta voitaisiin valjastaa yksilön parantamiseen ja yhteiskunnan muuttamiseen. Konservatiivit eivät jakaneet näitä olettamuksia, sillä he uskoivat, että ihmisluonto oli muuttumaton ja että liittovaltion hallinnon olisi pysyttävä kooltaan ja laajuudeltaan rajallisena.[1]
Progressiivisuuden kauden uudistuksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tunnetuimpia progressiivisen kauden uudistajia olivat rauhanaktivisti Jane Addams, joka perusti Chicagoon Hull Housen auttaakseen maahanmuuttajia sopeutumaan elämään Yhdysvalloissa sekä toimittaja Ida Tarbell, joka paljasti Standard Oilin korruptoituneet liiketoimet ja josta tuli tutkivan journalismin uranuurtaja.[1] Osavaltioista nousi uusia, idealistisia ja kunnianhimoisia poliitikkoja, kuten Wisconsinin Robert M. La Follette, jotka taistelivat poliittista korruptiota ja suuryritysten valtaa vastaan. Nuoret uudistusmieliset poliitikot mullistivat Yhdysvaltain politiikan toteuttamalla useita merkittäviä muutoksia, kuten suorat esivaalit ja senaattoreiden suorat vaalit. Edistysmieliset poliitikot saavuttivat myös suurelta osin taloudelliset ja sosiaaliset tavoitteensa – muun muassa rautateiden ja yleishyödyllisten laitosten tiukan sääntelyn, lapsityövoiman käytön estävän ja naispuolisia työntekijöitä suojelevan lainsäädännön, rangaistuslainsäädännön uudistamisen, köyhille suunnattujen sosiaalipalvelujen laajentamisen ja tapaturmavakuutusjärjestelmät, joilla työntekijöille ja heidän perheilleen tarjottiin korvauksia.[2] Yhdysvaltain presidentit Woodrow Wilson ja Theodore Roosevelt puolestaan laajensivat liittovaltion valtuuksia säädellä yksityistä teollisuutta ja ottaa käyttöön työntekijöitä, kuluttajia ja ympäristöä koskevia suojatoimenpiteitä.[1] Roosevelt esimerkiksi otti kaudellaan käyttöön vuonna 1890 säädetyn Sherman Antitrust Act -lain, jota aiemmat presidentit Grover Cleveland ja William McKinley olivat kieltäytyneet panemasta täytäntöön. Roosevelt aloitti vuonna 1902 oikeudenkäynnin luoteisen rautatiemonopolin purkamiseksi, ja seuraavaksi Roosevelt hyökkäsi niin sanottua Beef Trustia vastaan ja sen jälkeen öljy-, tupakka- ja muita monopoleja vastaan.[2]
Progressiivisen kauden synkempi puoli
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vaikka edistysmieliset voimat saivat aikaan useita hyödyllisiä uudistuksia, he edistivät toisaalta syrjivää politiikkaa ja suvaitsemattomuutta. Esimerkiksi Wilsonin hallinto ajoi modernismin ja edistyksen omaksumisesta huolimatta rotusortoa koskevaa ohjelmaa, joka huipentui liittovaltion hallinnossa esiintyneeseen rotuerotteluun. Wilsonin presidenttikaudella (1913–1921) Ku Klux Klan ja rasismi heräsi uudelleen henkiin.[1]
Ammattiliitot puolestaan kannattivat maahanmuuton rajoittamista ja levittivät muukalaisvihamielistä propagandaa, jossa maahanmuuttajia syytettiin alhaisista palkoista ja ankarista työoloista. Progressiivisella kaudella säädetyt vuoden 1917 maahanmuuttolaki ja vuoden 1921 kansallinen kiintiölaki rajoittivat ankarasti kansallisuuteen perustuvaa maahanmuuttoa ja estivät käytännössä aasialaisten maahanmuuton.[1]
Monet progressiivisen kauden uudistajat kannattivat valikoivaa rodunjalostusta eli eugeniikkaa, koska he pitivät ihmisluontoa muokattavana ja manipuloitavana. Eugeniikan tavoitteena oli parantaa ihmisväestön geneettistä laatua politiikalla, joka kannustaisi yhteiskunnan "toivotumpia" osia hankkimaan enemmän lapsia ja estäisi samalla "ei-toivottuja" lisääntymästä. Eugeniikka perustui rotu- ja luokkahierarkiaan, jossa valkoiset, anglosaksiset protestantit olivat huipulla. Alemmat luokat, etniset vähemmistöt, juuri saapuneet maahanmuuttajat, mielisairaat ja kehitysvammaiset sijoittuivat kaikki hierarkiassa alemmille portaille. Vuonna 1907 Yhdysvalloista tulikin ensimmäinen maa, joka hyväksyi pakkosterilisaatiolain.[1]