Preussin unioni
Preussin unioni oli Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III:n valtakunnassaan toimeenpanema luterilaisten ja reformoitujen seurakuntien yhdistäminen yhdeksi kirkkokunnaksi vuonna 1817. Tämä aiheutti myös vastustusta, joka johti esimerkiksi luterilaisessa tunnustuksessa pitäytyneiden painostamiseen ja vainoihin ja sai aikaan myös monien muuttamisen esimerkiksi Amerikkaan uskonnollisista syistä.
27. syyskuuta 1817 julisti Preussin kuningas Fredrik Vilhelm III unionin luterilaisten ja reformoitujen välille reformaation 300-vuotisjuhlavuoden kunniaksi ja vetosi näitten tunnustuskuntien edustajia yhdistymään vapaaehtoisesti Preussissa ja muualla. Useat saksalaiset valtiot toimivat tämän mukaisesti, mutta monet luterilaiset vastustivat Claus Harmsin johdolla.[1]
Seuranneiden kiistojen myötä tilanne kärjistyi ja siirryttiin pakkotoimiin. Vuonna 1821 pappiskandidaatteja vaadittiin tutkintonsa yhteydessä vannomaan uskollisuutta unionille. Vuonna 1821 laadittu ja 1822 kuninkaan henkilökohtaisesta aloitteesta julkaistu Kirchenagende für die Hofund Domkirche in Berlin nostatti niin sanotun Agenda -kiistan. Muun muassa Friedrich Schleiermacher kyseenalaisti kuninkaan oikeuden antaa määräyksiä liturgiikan alueella.[1]
Vuonna 1823 pastorit sitoutuivat unioidun evankelisen kirkon tunnustukseen siinä määrin kuin nuo tunnustukset olivat keskenään sopusoinnussa. 1830 annettiin määräys, että nimi "evankelinen" korvaa erottavat nimet "luterilainen" ja "reformoitu". Vuonna 1832 unionista tuli pakollinen armeijassa ja Bonnin tiedekunnassa.[1]
Monet kuitenkin määrätietoisesti vastustivat unionia eivätkä suostuneet osallistumaan sen hengessä toteutettuihin jumalanpalveluksiin. Näin eri paikkakunnilla väki alkoi erota unioniseurakunnista ja muodostaa omia luterilaisia seurakuntiaan. Tämä johti valtion taholta erinäisiin painostustoimenpiteisiin. Pappeja erotettiin viroistaan ja heitä vangittiin, minkä lisäksi joidenkin luterilaisten perheitten osaksi tulivat sotilaiden pakkomajoitukset, niin että jopa 20 sotilasta saattoi olla yhden perheen majoitettavana. Tämä majoitusvelvoite jatkui siihen asti, että perhe suostui osallistumaan unioidun kirkon jumalanpalvelukseen. Suurin osa lopulta suostui, mutta myös taipumattomia oli runsaasti. Osa näistä lähti painostuksen vuoksi pois maasta, ja näitten siirtolaisten peruja ovat esimerkiksi Australian Australian luterilainen kirkko sekä Yhdysvaltain Missouri-synodi. Monet vainotuista kuitenkin myös jäivät paikalleen ja perustivat omia seurakuntiaan sekä oman kirkkokunnan. Valtio kutsui näitä nimellä "Evankelisesta maakirkosta erillään olevia seurakuntia". Lopulta vuonna 1845 Preussin hallitsija Fredrik Vilhelm IV antoi näille seurakunnille virallisen luvan toimia, jolloin ne järjestäytyivät nimellä "Vanhan Preussin Ev.Lut. Kirkko", muuttaen nimensä myöhemmin muotoon "Evankelinen-vanhaluterilainen kirkko", sittemmin "Ev.Lut. (vanhaluterilainen) kirkko".[2] Tämän perintöä jatkaa Saksassa Itsenäinen evankelis-luterilainen kirkko.[3]
Vuonna 1852 hallituksen määräyksessä todettiin, ettei unioni ole opillinen, vaan hallinnollinen. Kuitenkin vuoden 1853 säädökset sekä unionin myöhempi vahvistaminen tekivät siitä käytännössä myös opillisen.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Tunnustukselliset seurakunnat syntyvät. Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko, Lahti 1976.