Poxviridae

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Poxviridae eli rokkovirukset on kaksijuosteisten DNA-virusten heimo. Rokkovirukset loisivat selkärangattomissa, linnuissa, matelijoissa ja nisäkkäissä.[1] Rokkovirukset leviävät eläinten välillä rikkoutuneen ihon kautta ja joidenkin virusten tapauksessa ylähengitysteiden kautta. Poxviridae-nimitys tulee englannin kielen sanasta pox, joka tarkoittaa rokkoa. Rokkovirusinfektiot aiheuttavat rakkomaisia rokkoja iholle.[2]

Virusten luokittelusta vastaa kansainvälinen taksonomiakomitea (International Committee on Taxonomy of Viruses). Poxviridae on kaksijuonteisten DNA-virusten heimo. Heimo Poxviridae jaetaan kahteen alaheimoon: Chordopoxvirinae ja Entomopoxvirinae. Chordopoxvirinae jaetaan kymmeneen sukuun: Orthopoxvirus, Capripoxvirus, Cervidpoxvirus, Suipoxvirus, Leporipoxvirus, Molluscipoxvirus, Yatapoxvirus, Aviapoxvirus, Crocodylidpoxvirus ja Parapoxvirus. Suuri osa rokkoviruksista on toistaiseksi ”luokittelemattomia” ja odottavat tarkempaa taksonomista luokittelua.[3] Entomopoxvirinae-virukset infektoivat selkärangattomia, kun taas Chordopoxvirinae-virukset infektoivat selkärankaisia, mukaan luettuna ihmisiä.[4]

  • Kunta: Bamfordvirae
  • Pääjakso: Nucleocytoviricota
  • Luokka: Pokkesviricetes
  • Lahko: Chitovirales
  • Heimo: Poxviridae

Rakenne ja replikaatio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rokkovirionit (virioni = viruspartikkeli) ovat kooltaan melko suuria ja rakenteeltaan tunnistettavia. Niiden perimä sisältää yli 100 00selvennä emäsparia.[5] Suurin osa virioneista on suurikokoisia, pleomorfisia ja laatikon muotoisia. Virionit ovat kooltaan 220–450 nm x 140–260 nm. Pintarakenne on epäsäännöllinen ja pinnassa on ulkonevia putkimaisia tai pallomaisia rakenteita. Poikkeuksena on Parapox-virusten suku, jotka ovat munanmuotoisia ja niillä on säännöllinen pintarakenne. Parapox-suvun virusten pinnalla on rihmamaisia putkirakenteita, jotka ovat asettuneet ristikkoa muistuttavaksi kuvioiksi.[3]

Virionin genomi koostuu yhdestä kaksijuosteisesta DNA-molekyylistä. Genomit pystyvät koodaamaan noin 200 proteiinia. Toisin kuin muut virukset, rokkovirukset pystyvät koodaamaan kaikki transkriptioon ja replikaatioon tarvittavat entsyymit itse. Tarttuvia viruspartikkeleita on kahta tyyppiä: solunsisäinen virus (IMV) ja solunulkoinen vaipallinen virus (EEV).[6]

Rokkoviruksen DNA-replikaatio on mahdollista havaita altistuneissa soluissa kaksi tuntia altistumisen jälkeen. Toisin kuin monilla muilla DNA-viruksilla, rokkovirusten replikaatio tapahtuu pääosin solulimassa. Rokkovirukset koodaavat sekä RNA- että DNA-polymeraaseja. Virukset koodaavat myös useita proteiineja, jotka estävät immuunivasteita.[2] Rokkovirus pääsee solun sisään, kun viruksen kalvo sulautuu isäntäsolun soluliman tai endosomikalvoston kanssa[3] ja viruksen ydin vapauttaa virusperimän solulimaan. Aikaisessa vaiheessa, noin 30 minuuttia tartunnan jälkeen, RNA-polymeraasi replikoi geenejä isäntäsolun solulimaan. Välivaiheessa välivaiheen geenit laukaisevat genomisen DNA:n replikaation noin 100 minuuttia tartunnan jälkeen. Viimeisen vaiheen geenit ilmentyvät 140 minuuttia – 48 tuntia tartunnan jälkeen. Nämä viimeisen vaiheen geenit tuottavat rakenteellisia proteiineja.

Rokkovirusten aiheuttamat taudit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osa rokkoviruksista on rajoittunut infektoimaan tiettyjä lajeja kuten kamelirokko ja isorokkovirus. Osa rokkoviruksista taas voi tarttua moniin eri lajeihin, esimerkiksi lehmärokko ja m-rokko. Vielä ei täysin ymmärretä, miksi osa rokkoviruksista voi infektoida monia eri lajeja ja osa vain tiettyjä lajeja. Rokkovirukset eivät vaikuta turvautuvan tiettyihin isäntäsolun solureseptoreihin päästäkseen sisään soluun. Rokkovirukset pyrkivät ennemminkin käyttämään hyväkseen molekyylejä, joita löytyy isäntäeliön erityyppisistä soluista ja monen eri lajin soluista.[3]

Tunnetuin rokkovirusten aiheuttama tauti lienee isorokko. Isorokko oli maailmanlaajuinen tauti, joka on nyt saatu hävitettyä rokotusten avulla.[3] Rokkoviruksista merkittävin Suomessa on lehmärokkovirus, joka on yleinen luonnossa. Tyypillisesti lehmärokkovirus tarttuu ihmiseen kissasta, joka on saanut tartunnan pyydystämällä jyrsijöitä. Jyrsijät ovat merkittävin virusta kantava ryhmä. Vaarallisimpana pidetään Keski-Afrikassa yleisesti esiintyvää m-rokkovirusta.[5]

  1. Barrett, & McFadden, G. (2008). Origin and Evolution of Poxviruses. In Origin and Evolution of Viruses (pp. 431–446). https://doi.org/10.1016/B978-0-12-374153-0.00019-9
  2. a b Payne. (2017). Viruses : from understanding to investigation. Academic Press, an imprint of Elsevier.
  3. a b c d e Maclachlan, & Dubovi, E. J. (2017). Fenner’s veterinary virology (Fifth edition.). Academic Press is an imprint of Elsevier
  4. Louten, J. (2022). Essential human virology. Academic Press.
  5. a b Ahola, T., Heikkinen, T., Järvinen, A., Meri, S., Vapalahti, O., & Vuopio, J. (2020). Mikrobiologia, immunologia ja infektiosairaudet. I, Mikrobiologia. Helsinki: Kustannus Oy Duodecim
  6. https://viralzone.expasy.org/174.html?outline=all_by_species