Pohjolan tytär (sävellys)

Pohjolan tytär op. 49 on Jean Sibeliuksen vuonna 1906 säveltämä sinfoninen runo.

Pohjolan tyttären syntyhistoria on hämärän peitossa. Sibelius työsti keväällä 1906 sävelrunoa Luonnotar, mutta hylkäsi aiheen ja toteutti sen vasta seitsemän vuotta myöhemmin teoksena sopraanolle ja orkesterille. Kesäkuussa säveltäjä kirjoitti kustantajalleen Lienaulle uudesta sävellyksestä, joka perustui Väinämöisen ja Pohjolan tyttären tarinaan. Teoksen nimi oli lopulta kustantajan valinta: Sibeliuksen ehdotuksia olivat ”Väinämöinen” ja ”L’aventure d’un héros”. Sävellys valmistui syksyllä, ja venäläinen pianisti Aleksandr Ziloti kutsui säveltäjän johtamaan teoksensa Pietariin, jossa kantaesitys tapahtui 29. joulukuuta 1906. Teos sai hyvän vastaanoton sekä muusikoilta että arvostelijoilta. Sibeliusta kehuttiin muun muassa omaleimaisista orkesteriväreistä, spontaaniudesta ja muodon uudenaikaisuudesta.

Pohjolan tytär edustaa Sibeliuksen tuotannossa tyylillistä murrosvaihetta. Erik Tawaststjernan mukaan sävelruno on kuin januksenpää:

"Väinämöisen-kasvot katsovat taaksepäin myöhäisromantiikan jykevästi veistokselliseen sävelmaailmaan, kun taas toiset, ilmojen tyttären kasvot suuntautuvat impressionistiseen taivaanrantaan."

Sibelius laajensi tavanomaista orkesterikokoonpanoaan piccololla, englannintorvella, bassoklarinetilla, kontrafagotilla, kahdella kornetilla ja harpulla. Hän muovasi teoksen ohjelmallisen taustan tekstiksi, jonka kustantaja julkaisi partituurissa saksaksi runomuotoisena. Muodoltaan teos edustaa vapaata sonaattimuotoa, jonka kertausjakso huipentuu voimakkaasti, minkä jälkeen kappale päättyy lyhyeen koodaan. Tritonuksen käytöllään teos ennakoi säveltäjän neljättä sinfoniaa. Tawaststjernan mukaan Pohjolan tytär on Sibeliuksen merkittävimpiä teoksia: se on yhtä säihkyvä kuin Richard Straussin sinfoniset runot mutta niitä yhtenäisempi.