Tämä on lupaava artikkeli.

Idäntuija

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Platycladus orientalis)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Idäntuija
Uhanalaisuusluokitus

Silmälläpidettävä [1]

Silmälläpidettävä

Tieteellinen luokittelu
Kunta: Kasvit Plantae
Kladi: Siemenkasvit Spermatophyta
Kladi: Paljassiemeniset Pinophyta
Lahko: Cupressales
Heimo: Sypressikasvit Cupressaceae
Alaheimo: Cupressoideae
Suku: Idäntuijat
Platycladus
Spach, 1841
Laji: orientalis
Kaksiosainen nimi

Platycladus orientalis
(L.) Franco, 1949[2]

Synonyymit
  • Thuja orientalis L.
  • Biota orientalis (L.) Endl.
  • Platycladus stricta Spach
  • Thuja chengii Borderes & Gaussen
  • Thuja orientalis var. argyi Lemee & H.Lév.
Katso myös

  Idäntuija Wikispeciesissä
  Idäntuija Commonsissa

Idäntuija eli kiinantuija (Platycladus orientalis)[3][4] on sypressikasveihin (Cupressaceae) kuuluva ainavihanta havupuu. Se on idäntuijien (Platycladus) suvun ainoa tunnettu laji. Puu on alun perin kotoisin itäisestä Aasiasta, mutta sitä viljellään nykyään laajalti muuallakin. Se on suosittu koristekasvi suuressa osassa maailmaa ja siitä on jalostettu lukuisia lajikkeita koristekäyttöön.[5]

Idäntuijan oksia ja käpyjä.

Idäntuija on pienehkö tai keskikokoinen puu. Se kasvaa noin 20 metriä korkeaksi ja rungon rinnankorkeusläpimitaltaan yksimetriseksi. Suurin tunnettu yksilö on 35 metriä korkea. Latvuksen muoto on nuorilla puilla kartiomainen ja muuttuu iän myötä epäsäännölliseksi.[6] Puu on usein monirunkoinen ja voi varsinkin puutarhakasvina kasvaa suurehkona pensaana.[7][5]

Ohut kaarna on punertavan tai harmahtavan ruskeaa. Se hilseilee pitkinä suikaleina. Pienet versot haarautuvat litteästi tasossa.[6]

Lehdet ovat suomumaisia ja yleensä 1–3 mm pitkiä. Ne ovat asettuneet ristikkäisesti. Litteän verson selkä- ja vatsalehdet ovat vinoneliömäisiä. Ne ovat osittain verson sivuilla kasvavien kuperien kylkilehtien peittämiä. Kylkilehtien kärki on hieman sisäänpäin kääntynyt. Lehdillä on johteinen lehtikanta.[6][2]

Idäntuija on yksikotinen. Erilliset hede- ja emikävyt kasvavat samoissa puissa. Munanmuotoiset hedekävyt ovat 2–3 millimetriä pitkiä ja koostuvat 8–12 hedelehdestä. Emikävyt kasvavat yksittäin versojen kärjissä. Ne ovat kypsinä 1,5–2,5 senttimetriä pitkiä ja 1–1,8 senttimetriä leveitä. Ristikkäisesti asettuneita käpysuomuja on 6–8. Käpysuomuissa on pitkä taakäänteinen kärki. Kävyt kypsyvät myöhäissyksyyn mennessä samana vuonna alkukeväällä tapahtuneen hedelmöityksen jälkeen. Munanmuotoiset tai soikeahkot siemenet ovat 5–7 millimetriä pitkiä ja siivettömiä. Sirkkalehtiä on tavallisesti kaksi.[6][2]

Idäntuija on pitkäikäinen puu. Joidenkin yksilöiden uskotaan olevan yli tuhatvuotiaita.[6]

Idäntuija ei ole nimestään huolimatta kovin läheistä sukua varsinaisille tuijille (Thuja). Carl von Linné luokitteli tosin alun perin puun sukuun tuijien sukuun. Laji on sittemmin luokiteltu omaan yksilajiseen sukuunsa Platycladus. Idäntuijan lähimmät elävät sukulaislajit ovat tuivio (Microbiota decussata) sekä atlassypressi (Tetraclinis articulata), jotka ovat myös omien sukujensa ainoat elävät edustajat.[8]

Keväisiä nuoria versoja ja emikäpyjä.

Idäntuija kasvaa luonnonvaraisena suuressa osassa Kiinaa, Korean niemimaalla, Venäjän kaukoidässä, Iranissa, Tadžikistanissa ja Uzbekistanissa.[1] Sitä kasvaa noin 300 metrin korkeudelta merenpinnasta noin 3 300 metriin.[2] Lajia on kasvatettu Kiinassa ja Keski-Aasiassa monin paikoin jo vuosisatoja, eikä ole selvää, ovatko sisämaan populaatiot luontaisia vai kokonaan viljelysperäisiä. Idäntuijaa kasvatetaan nykyään laajalti koristepuuna. Sitä kasvaa Floridassa villiintyneenä vieraslajina.[6]

Elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idäntuija on sopeutuvainen laji. Se voi kasvaa hyvin vaihtelevissa ilmastoissa ja monenlaisilla mailla. Se viihtyy kuitenkin parhaiten happamalla, kostealla maalla. Se sietää kuivuutta, mutta ei kestä pysyvästi vetistä maaperää.[7]

Idäntuija kestää enimmillään noin −23–−18 celsiusasteen pakkasta.[6] Se vaurioituu helposti pakkasessa avoimella, tuulisella paikalla.[7] Lisäksi oksat murtuvat usein jäädessään painavan lumi- tai jääkerroksen alle.[5]

Vanha yksilö Pekingin Kielletyn kaupungin puutarhassa.

Idäntuijaa on kasvatettu laajalla alueella Aasiassa koriste- ja hyötykasvina hyvin kauan. Se tuotiin Eurooppaan ensimmäisen kerran 1700-luvun alkupuolella. Lajin lehdet, siemenkuoret ja puuaines sisältävät runsaasti eteerisiä öljyjä ja kasvin osia on käytetty lääkintään. Idäntuijan puuaines on tiheäsyistä. Sydänpuu on tummanruskeaa ja pintapuu vaaleaa. Puuta käytetään varsinkin huonekalujen valmistukseen ja porttien pieliin.[7]

Idäntuijaa käytetään nykyään laajalti koristepuuna puutarhoissa. Siitä on olemassa kymmeniä koristekäyttöön jalostettuja lajikkeita.[5] Puuta voidaan lisätä siemenistä ja pistokkaista. Se kestää leikkaamista ja sitä voidaan käyttää pensasaitana.[7]

Tuholaiset ja taudit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Idäntuijan tunnettuja tuholaishyönteisiä ovat Homoeolachesilla tibetana, Homoeolachesilla pinnulata, Lachesilla platycladae ja Lachesilla microplatyclatae. Lisäksi äkämäpunkkeihin kuuluva Neoepitrimerus platycladi voi vahingoittaa puuta. Idäntuijalla esiintyy lajin Cylindrocladium scoparium aiheuttamaa sienitautia.[7]

  1. a b Platycladus orientalis IUCN Red List of Threatened Species. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. (englanniksi)
  2. a b c d Liguo Fu, Yong-fu Yu, Robert P. Adams & Aljos Farjon: Platycladus orientalis Flora of China. eFloras.org. Viitattu 30.12.2012. (englanniksi)
  3. Ella Räty: Viljelykasvien nimistö, s. 110. Helsinki: Puutarhaliiton julkaisuja, 2012. ISBN 978-951-8942-92-7
  4. ONKI-ontologiapalvelu, Kassu (suomenkieliset nimet) Suomen Biologian Seura Vanamon putkilokasvien nimistötoimikunta. Viitattu 30.12.2012.
  5. a b c d Platycladus orientalis Floridata.com. Viitattu 30.12.2012. (englanniksi)
  6. a b c d e f g Christopher J. Earle: Platycladus orientalis The Gymnosperm Database. 2012. Viitattu 30.12.2012. (englanniksi)
  7. a b c d e f Platycladus orientalis. World Agroforestry Centre: AgroForestryTree Database. International Center for Research in AgroForestry. Arkistoitu 3.5.2013. Viitattu 30.12.2012. (englanniksi)
  8. Christopher J. Earle: Cupressaceae The Gymnosperm Database. 2012. Viitattu 30.12.2012. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]