Pispan asuinpaikka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pispan kivikautinen asuinpaikka
Sijainti

Pispan kivikautinen asuinpaikka
Koordinaatit 61°16′29.3385″N, 22°23′48.1528″E
Valtio Suomi
Historia
Tyyppi asuinpaikka ja kalmisto
Kaupunki Kokemäki
Merkitys Kuuluisa tyypillisen kampakeraamiikan kulttuurin asuinpaikka

Pispan kivikautinen asuinpaikka on hyvin säilynyt ja löydöiltään rikas tyypilliseen kampakeraamiseen ja nuorakeraamiseen kauteen kuuluva kivikautinen asuinpaikka ja kalmisto, joka sijaitsee Satakunnan Kokemäellä Risten Säpilässä. Pispan löydöistä, ja erityisesti sen punamultahaudoista, on runsaasti mainitoja kirjallisuudessa.[1][2][3]

Asuinpaikan sijainti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pispan kivikautinen asuinpaikka sijaitsee noin 3 kilometriä Kokemäen kirkolta koilliseen Säpilänniemen lounaisosassa noin 400 metriä Kokemäenjoen Säpilänniemen länsipuolta kiertävän joenuoman itärannalla. Nykyään muinainen asuinpaikka on peltomaata, metsänreunaa ja Pispan talon pihamaata. Kivikautinen asuinpaikka sijaitsi muinaisen merenrannan äärellä. Asuinpaikkavyöhyke ulottui pohjois-etelä-suuntaisena kapeana toista kilometriä pitkänä kaistaleena. Vyöhyke alkoi pohjoisessa olevalta Hurun tilan mailta ja jatkoi kauaksi Pispan talon ohi etelän suuntaan. Kivikautisten löydösten alue seuraa pääosin 42,5 metrin korkeuskäyrää, joka oli tuolloin merenrannan tasolla. Suurimmat kaivaukset tehtiin aivan Pispan pihapiirin läheisyydessä, joten potentiaalisesta alueesta on tutkittu alle prosentti. Kaikki mainitut kohteet ovat yksityisellä maalla.[1][3][4]

Asuinpaikan muinainen elinympäristö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa kivikauden asukkaat on yleensä havaittu asuvan aivan veden äärellä. Tämä on ymmärrettävää, sillä esimerkiksi juomavesi on silloin ollut helposti saatavilla, kalastuksella on ollut suuri merkitys ravinnonsaannissa ja liikkuminen vesitse on ollut helppoa. Mikäli Pispan asuinpaikalla toimittiin samalla tavalla, voidaan asuinpaikka ajoittaa karkeasti muinaisen rantaviivan sijainnin avulla maankohoamisen perusteella. Säpilän länsipuolen kivikautiset löydöt on tehty maastossa selvästi erottuvan töyrään rinteiltä ja sen päältä. Havainto on vahvistunut kaivauksissa, jonka alimmat löydökset sijaitsevat rinteen alareunalla noin 42,5 metriä merenpinnan yläpuolella. Tätä korkeutta voidaan myös pitää kriittisenä rajana, sillä asukkaiden suullisen tiedon mukaan Kokemäenjoen keväiset tulvat ulottuivat tälle korkeudelle asti ennen Kolsin voimalaitoksen rakentamista.[5][6]

Asuinpaikan edustaa suojasi muinoin joukko pieniä saaria. Merenlahti, joka aukesi oikealle luoteeseen, sijaitsi suojassa avomeren aallokolta Järilänkankaan ja Hiittenharjun takana. Joensuun makea vesi piti suolapitoisuuden pienenä asuinpaikan läheisyydessä.[3][7][2]

Tutkimukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pispan kivikautinen asuinpaikka on Satakunnassa eniten tutkittu tyypillinen kampakeraaminen asuinpaikka.[3] Sen tutkimushistoria alkoi paikallisten asukkaiden havainnoista ja yhteydenotoista Kansallismuseoon. Vuonna 1950 toimittaja Antti Prusi toimitti Kansallismuseoon löytämiään esineitä, jotka hän oli poiminut maasta. Myöhemmin, vuonna 1954, Pispan talon poika Markku Ryömä löysi nelisivuisen poikkiteräisen kivikirveen terän. Näiden löytöjen jälkeen Ville Luho toimitti vuonna 1955 santakuopan pohjalla pienen kaivauksen. Asia jäi tämän jälkeen lepäämään, mutta sitten vuonna 1957 Rauha Prusi löysi liuskeisen rengaskorun ja Mikko Ryömä löysi vielä useita muita esineitä, jotka hän toimitti vuoden 1960 alussa Kansallismuseoon. Nyt Muinaistieteellinen toimikunta lähetti Ville Luhon tutkimaan paikkaa tarkemmin. Hän järjesti kaivauksen Pispan talon viereen 4.8.−12.8.1960 apulaisinaan Arne Kopisto ja J. Ennilä. Näissä kaivauksissa tehtiin runsaasti erilaisia löytöjä. Vasta vuonna 1989 Leena Ruonavaara jatkoi tutkimuksia koekaivauksella, joka oli löydöiltään myös runsas. Koekaivaukseen herättiin Kokemäenjoen oikaisuhankkeen johdosta, joka tulisi kulkemaan tutkitun alueen yli ja vaatisi useampivuotisen pelastukaivauksen.[8] Lukuun ottamatta Kokemäen kunnan tilamaa inventointia, jonka Nina Strandberg teki vuonna 1998, ja vesiputken kaivun valvontaa, jonka suoritti Taina Pietikäinen vuonna 2002, Pispalle ei ole tämän jälkeen palattu.[1][9]

Kaivausalue

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pispan asuinpaikan kaivaukset eri vuosina.

Vuosina 1955 ja 1960−61 kaivettiin yhteensä 876 m². Avatut alueet sijaitsivat seuraavasti: hiekkakuopan pohja (vuonna 1955), hiekkakuopan reuna (1960), rinne sähkölinjan alla (1960), pieni alue pihan pohjoispuolella (1960) ja kaksi aluetta tämän molemmilta puolilta (1961). Nämä kaivaukset vietiin koskemattomaan pohjahiekkaan asti.[10]

Vuonna 1989 tutkittiin vielä 144 m² Pispan ja Hurun talojen väliseltä rajalla. Koekaivauksessa avattiin pitkä oja ja sen läheltä tutkittiin 33 erillistä ruutua. Useimmista paikoista seulottiin vain peltomulta, jonne oli auraamisesta johtuen noussut runsaasti löytyaineistoa. Erityisesti pitkässä ojassa oli tuhoutumisvaarassa olleita liesiä, joten ne kaivettiin esille ja tutkittiin. Muut hiekkassa olleet kohteet jätettiin tuleville tutkimuskerroille. Alueella suoritettiin vielä erilaisia fysikaalisia ja kemiallisia mittauksia noin 4800 m² suuruisella alueella.[10][4][11]

Vuonna 2002 kaivettiin rantamökin vesijohtoa varten syvä oja, jonka esille tuomia löytöjä tutkittiin silmämääräisesti. Oja oli noin metrin leveä ja 65 metriä pitkä, ja sen varrelta huomattiin kolme punamultalaikkua.[8]

Kiinteät löytökohteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ertyisesti Ruonanvaara ilmaisi vuoden 1989 kaivausraportissaan, että Pispasta löytyi pinta-alaan nähden runsaasti ihmistoiminnan jäänteitä. Erityisesti esineitä ja niiden katkelmia sekä työstöjätettä löytyi runsaasti.[12][13]

Asuinpainanteet ja jätekuopat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monelta kivikautiselta asuinpaikalta on löytynyt suuriakin kuoppia, jotka ovat peittyneet tai peitetty myöhemmin hiekalla. Ne erottuvat likamaana, joka ulottuu puhtaan hiekkakerroksen läpi. Havaittu jälki on tulkittu jätekuopaksi, jos sen pohjalta on löytynyt rikoutunutta keramiikkaa, kiven siruja, luujäänteitä, tuhkaa tai muuta jätemateriaalia. Pispassa jätekuopat ovat pieniä, mutta joskus ne ovat halkaisijaltaan jopa 2−3 metriä ja toista metriä syviä.

Pispassa vieläkin suurempien kuoppien tarkoituksesta Luho tarjoaa selitykseksi asumuksien maanalaisia syvennyksiä. Neoliittisella kivikaudella tuli tavaksi kaivaa asumuksen pohja noin metrin verran maahan ja tukea kattorakenteet kuopan reunoille. Asumuksen lämpötalous on ilmeisesti silloin ollut parempi kuin maan päälle rakennetussa asumuksessa. Asuinpainanteen erottaminen suuresta jätekuopasta on kuitenkin ongelmallista. Rakennuksen puiset rakenteet ovat Suomessa yleensä maatuneet pois ja kuopan reunat sortuneet kuoppaan. Suorakaiteen muotoinen asumuksen pohja muutuu eroosion vaikutuksesta soikon muotoiseksi loivaksi kuopaksi, jonka muotoa on voitu jälkeenpäin kaivamalla tai täyttämällä vielä muuttaa.[14]

Pispan suurimpien kuoppien todistaminen asuinpainanteiksi on ollut vaikeaa, koska ne ovat olleet pieniä mahdollisille asumukselle. Erään suuren kuopan mitat olivat 6,75 metriä pitkä ja 2−4 metriä leveä, josta 2 metrin leveyttä oli yli 4 metriä. Epätavallisen muotoisen kuopan toisessa päässä oli 2 metriä halkaisijaltaan oleva liesi. Kun kuopan molemmissa päissä oli paalun jäljet, mainitsi Luho kuopan oleva asumuksen jäänne. Asumusten vertaaminen (vuonna 1960) Madennevan tyyppisiin asumuksiin lienee vieläkin ennenaikaista, sillä niitä ei ole vieläkään päästy tutkimaan nykyaikaisin menetelmin.[15][5][14][16]

Haudat ja punamultaläiskät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska alueen harjut sisältävät happamien kivilajien hiekkaa, on kaikki orgaaninen materiaali maatunut olemattomiin. Orgaanisilla materiaaleilla tarkoitetaan hautoja, niiden vainajia, vainajien vaatetusta, työvälineiden puu- ja luuosia, puu- ja tuohiastioita ja niissä ollutta ruokaa, ja niin edelleen. Kaivauksissa kuopat ja haudat erottuvat likaisen hiekan värisävyistä verrattuna ympäröivästä koskemattomasta ja puhtaasta hiekasta. Kulttuurimaaksi tai likahiekaksi kutsuttu maa on usein rasvan tai tuhkan värjäämää, kun taas luonnollinen koskematon hiekka on mineraalipintaista maata. Tätä taustaa vasten onkin arkeologeille onnekasta, että vainajat peitettiin usein punamullalla. Haudat erottuvatkin silloin helposti puhtaassa hiekassa.[17]

Pispan kaivauksilla vuosina 1955 ja 1960−61 löytyi runsaasti haudaksi määriteltyjä rakenteita. Ville Luho määritteli punamultahaudoiksi 20 punamullalla merkittyä kuoppaa, jotka hän numeroi roomalaisilla numeroilla I−XX. Osaan näistä haudoista liitti hän pienen varauksen. Niistä seitsemän ensimmäistä (I−VII) löytyivät laajempien kuoppien eli asumuksien sisältä. Osa punamultarakenteista (VIII−XIII) sijaitsivat kulttuurimaan alueella asumusten ulkopuolella ja loput (XIV−XX) kulttuurimaan alueen ulkopuolella.[18] Nykyään haudoiksi hyväksyttyjä punamultaläiskiä mainitaan lähteestä riippuen 13 [19] tai jopa vain 10 [17]. Pienet punamultakuopat, joissa on esinelöytöjä, saattavat nykytulkinnan mukaan olla rituaaliin liittyviä uhrikuoppia.[17] Vuonna 2002 vesijohtoputken kaivamisen yhteydessä havaittiin vielä kolme punavärialuetta, joista yksi määriteltiin suoraan haudaksi.[8][19]

Hauta XIV

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esimerkkinä siitä, millainen punahaudan jäännös oli Pispassa, esitellään tässä hauta numero XIV (Luhon numerointi). Se sijaitsi varsinaisen pihapiirin eli kulttuurimaannoksen ulkopuolella, mutta oli ylempänä rinteessä sijaitsevan karkean hiekan alueella. Punamullalla värjäytyneen alueen suurin pituus oli noin 2 metriä ja leveys noin 1,5 metriä. Haudan pituusakseli asettui pohjois-eteläsuuntaan. Haudan poikki oli myöhemmin kaivettu oja, mikä tuhosi hautaa sen eteläpäässä. Punamullan värjäämän maannoksen paksuus oli noin 70 senttimetriä. Vainajasta ei löytynyt edes jälkiä saati sitten luita, vaan kaikki orgaaninen oli maatunut olemattomiin. Vaikka punamultaa on saatettu ripotella vainajan ja esineiden päälle, ei niiden maatuminenkaan jättänyt edes punamultaan poikkeavia jälkiä. Vaikuttaa siltä, että punamulta kulkeutuu pintavesien mukana syvemmälle ja kohoaa joskus nousevan pohjaveden vaikutuksesta myös ylöspäin.[13]

Haudan pohjoispäässä oli vaakatasossa laakakivi. Tämä on voinut olla vainajan päänalunen, kuten on havaittu ulkomaisissa kivikautisissa haudoissa. Hautaan oli joutunut muutama piikivi- ja kvartsi-iskos. Mielenkiitoisimmat löydökset olivat isot piikivikärjet, joita oli neljä kappaletta. Kolme niistä löytyivät lähes samalta syvyydeltä vierekkäin ja neljäs 20 senttimetriä niistä pohjoiseen. Näitä voidaan muotonsa vuoksi pitää nuolenkärkinä. Kaikkien kärkien kanta osoitti etelään, joten ne on ilmeisesti pantu hautaan nipussa nuoliin vartettuina. Niiden vieressä on saattanut olla myös jousi, mutta se olisi kuitenkin maatunut olemattomiin. Kaikki löydöt olivat punamullan värjäämiä ja peittämiä. Koruja ei löytynyt, joten tässä oli kaikki, mitä vainajasta jäi hautaan.[13]

Hauta IX

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen hauta on Pispalle tyypillinen. Vainaja on haudattu 2 metriä pitkään ja 90 senttimetriä leveään kuoppaan, joka on pohjois-etelä-suuntainen. Haudan täytteenä on käytetty likamaata, jonka vuoksi hauta erottui puhtaan hiekan joukosta selvästi. Vain toisessa päässä oli käytetty punamultaa noin 70×70 senttimetrin alueella ja noin 25 senttimetrin syvyydeltä. Vain punamullan joukosta löytyi hauta-antimeksi luonnehdittu piikivinen nuolenkärki.[20]

Haudat III, IV, V ja VI

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuret hiekassa erottuvat likamaa-alueet on tulkittu olevan umpeen peitetyiksi asumuskuopiksi. Myös näissä on löytynyt punamultaläiskiä. Yhdessä kohtaa asumuskuopan täytteessä löytyi neljä punamultaläikkää. Kolme niistä löytyi kuopan leveimässä itäpäässä ja yksi kuopan kapeassa länsipäässä. Leveän pään haudan V pienen punamultaläiskän (70×30 senttimetriä) alla ollut kuopan jäänne ulottui 80 senttimetrin syvyyteen ja sen pohjalta löytyi kivinen kourutaltta. Hauta oli muuten normaalin kokoinen eli 2 metriä pitkä ja 1 metriä leveä. Haudan III punamulta-alue oli kooltaan 65×45 senttimetriä ja 19 senttimetriä syvä ja haudan IV oli halkaisijaltaan 30 senttimetriä. Hauta VI oli vastaavan kokoinen kuin hauta V. Esinelöytöjä ei tehty, joten jää arkeologeille päätettäväksi, olivatko kaikki kohteet hautoja.[20]

Liedet ja nuotiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuotion tai lieden erottaa jätekuopasta suuri tuhkan määrä ja tulen rikkomat mustat kivet. Tulisijat eli liedet olivat halkaisijaltaan noin 1−2 metriä ja 30−60 senttimetriä syviä. Liedet olivat patamaisesti keskeltä syvempiä ja ne olivat täynnä tulen halkomia kiviä. Joskus päällimmäiset kivet on siirretty uuteen lieteen, mikä näkyi myös Pispassa. Tulisijoja löytyi vuoden 1960 aikana 20 ja nuotiopaikkoja 9. Nuotiopaikka polttaa hiekan punaiseksi ja jättää jäljelle tuhkaisen kerroksen, mutta sille ei ole tehty kivettyä kuoppaa. Nuotiot saattoivat silti olla yli kaksimetrisiä.[5]

Esinelöydöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Korut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vain epäorgaanisia koruja on jäänyt jäljelle. Näistä meripihkakorut herättävät aina huomiota. Ville Luho on löytänyt niitä 12, joista vain 6 olivat ehjiä. Muissa lähteissä mainitaan jopa 21 meripihkakorua tai korun katkelmaa. Yksi koruista oli linssin muotoinen riipus, kaksi olivat katkelmia renkaan muotoisista koruista ja kaksi olivat helmiä, joiden läpi oli porattu pitkittäinen reikä naruun ripustamista varten.[19][3][21]

Toinen korutyyppi on liuskerangas, joka on valmistettu ohuesta liuskekivestä harppimaisella työkalulla ympyrän muotoon leikkaamalla. Jo vuonna 1955 löytyi ehjä liuskerengas ja vuoden 1989 kaivauksissa renkaan kappale.[12][13][22]

Keramiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keramiikka-astioiden palasia on kaivauksissa löytynyt yhteensä noin 4000 kappaletta, jotka kuivina painoivat noin 7 kilogrammaa. Suurin osa niistä edustavat tyypillistä kampakeramiikkaa (vanhempi vaihe Ka II:1), mutta joukossa on myös nuorempaa vaihetta (Ka II:2) sekä muutama pala nuorakeramiikkaa.[12][13]

Erityinen löytö liittyy astian reunapalaan, jonka kuviot muistuttavat vesilintua. Linnut on painettu ruukkuun suorilla kampaleimoilla tyylitellen linnun kaulaa, päätä, siipiä ja sen vesirajaa, että vaikutelmaksi tulee kaksi vasemmalle uivaa vesilintua. Ruukuissa on vain harvoin tunnistettavia geometrisiä kuvioita.[12][23]

Työvälineet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työvälineitä on löytynyt kaivauksilla muutama. Veitset on vaikeaa erottaa keihäänkärjistä, mutta Pispan veitsi oli työstetty epäsymmetriseksi. Mahdollisia veitsen kärkien katkelmia on löytynyt 10, joista yksi on Kokemäen museossa näytteillä. Ne ovat muuten piikiveä, mutta yksi on kvartsia.[22] Kourutalttoja on löytynyt 3, tasatalttoja 4, purasimia 2, kaapimia 45 ja kivihioimia on löytynyt 13. Eräs veitstä oli liuskeinen Z-muotoinen veitsi, johon oli hiottu koristelovia.[12][13][21][3]

Metsästys- ja kalastusvälineet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuolenkärjiksi kelpaavia teräväkärkisiä teriä on löytynyt 24, joista osa on löytynyt katkenneina. Niistä 17 on piikiveä ja loput kvartsia (katso valokuva [24]).[12][13][25] Näillä on metsästetty lintuja, pienriistaa ja myös suurempia nisäkkäitä. Kalastukseen liittyy vain yksi ongenkoukun kivinen varsi, joka löytyi haudasta. Koukun luinen väkänen oli maatunut pois.[25][3]

Asukkaat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun alue nousi merestä, asettuivat sinne seudun vakinaiset asukkaat. Ylempänä, merellisen lahden perällä, oli muutama sata vuotta aikaisemmin ollut Kraviojankankaan asuinpaikka, josta väki on siirtynyt asteittain pohjoisemmaksi saavuttaen lopulta Pispan.

Paikka saatettiin välillä hylätä, koska kaivauksissa on löytynyt merkkejä myöhäisemmäst asutuksesta. Edullinen sijainti kalaisan joen rannalla sen hiekkaisella harjulla on varmasti houkutellut asukkaita kaikkina aikoina. Tämä koskee myös vasarakirveskansaa, jonka nuorakeramiikkaa on löytynyt heidän erilaisen lieden läheisyydestä.[26]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Muinaisjäännösrekisteri: Pispa
  2. ↑ a b Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, s. 49. Vammala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4
  3. ↑ a b c d e f g Alhonen & Huurre: Satakunnan historia I, 1991, s.170−171
  4. ↑ a b Ruonanvaara, Leena: Kokemäen Pispan koekaivaus, 1989, s.6−7
  5. ↑ a b c Luho, Ville: Kokemäen Pispan kivikautinen asuinpaikka, 1960, s.2−4
  6. ↑ Ruonanvaara, Leena: Kokemäen Pispan koekaivaus, 1989, s.22
  7. ↑ Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, s. 43. Vammala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4
  8. ↑ a b c Pietikäinen, Taina: Kertomus vesijohtoputken kaivamisen.., 2002
  9. ↑ Luho, Ville: Kokemäen Pispan kivikautinen asuinpaikka, 1961, s.5
  10. ↑ a b Ruonanvaara, Leena: Kokemäen Pispan koekaivaus, 1989, s.3−4
  11. ↑ Ruonanvaara, Leena: Kokemäen Pispan koekaivaus, 1989, s.25 (kartta)
  12. ↑ a b c d e f Ruonanvaara, Leena: Kokemäen Pispan koekaivaus, 1989, s.10−12
  13. ↑ a b c d e f g Luho, Ville: Kokemäen Pispan kivikautinen asuinpaikka, 1960, s.7−8
  14. ↑ a b Luho, Ville: Kokemäen Pispan kivikautinen asuinpaikka, 1960, s.14−19
  15. ↑ Alhonen & Huurre: Satakunnan historia I, 1991, s.174−175
  16. ↑ Muinaisjäännösrekisteri: Madenneva Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 6.8.2010. Museovirasto. Viitattu 23.5.2014.
  17. ↑ a b c Lappalainen, Marja, Muinaistutkija, 2007
  18. ↑ Luho, Ville: Kokemäen Pispan kivikautinen asuinpaikka, 1961, s.10−12
  19. ↑ a b c Alhonen & Huurre: Satakunnan historia I, 1991, s.181-183
  20. ↑ a b Luho, Ville: Kokemäen Pispan kivikautinen asuinpaikka, 1960, s.5−6
  21. ↑ a b Luho, Ville: Kokemäen Pispan kivikautinen asuinpaikka, 1960, s.10−13
  22. ↑ a b Alhonen & Huurre: Satakunnan historia I, 1991, s.185
  23. ↑ Alhonen & Huurre: Satakunnan historia I, 1991, s.172
  24. ↑ Alhonen & Huurre: Satakunnan historia I, 1991, s.275
  25. ↑ a b Alhonen & Huurre: Satakunnan historia I, 1991, s.176−177
  26. ↑ Alhonen & Huurre: Satakunnan historia I, 1991, s.209
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pispan_asuinpaikka&oldid=22190957”