Pietarinojansuo–Suurisuo
Pietarinojansuo–Suurisuo on suo Mäntsälässä, 14 kilometriä kirkonkylästä lounaaseen. Suon kokonaispinta-ala on 142 hehtaaria. Pinta-alasta 122 hehtaaria on yli metrin syvää ja 110 hehtaaria yli kaksi metriä. Turpeen suurin mitattu paksuus on 7,2 metriä. Suon pinnan korkeus merenpinnasta on 75–82 m.[1] Pietarinojansuo–Suurisuon suoalue muodostuu Pietarinojansuon ja Suurisuon keidassoista.[2] Suoalue rajoittuu pohjoisessa savipeltoihin ja muualla moreenin peittämään kallioon.[1] Suon länsipuolella on Ullamäen geologisesti merkittävä moreenimuodostuma.[2]
Pietarinojansuo on enimmäkseen ojitettu. Suon laiteet ovat muuttuneet turvekankaiksi. Suon pohjoisreunalla on melko järeää kuusivaltaista puustoa. Keidassuon ominaispiirteet ovat säilyneet paremmin suon keskellä ja eteläreunalla, jossa on vain yksittäisiä ojia. Suon länsireunaan on kaivettu lampia.[2] Pietarinojansuon pinta viettää koilliseen.[1]
Suurisuo on puoliksi ojitettu. Sen keski- ja länsiosat ovat säilyneet melko luonnontilaisina. Ojittamattoman alueen keskusta on lyhytkorsinevaa ja lyhytkortista rämettä. Siellä kasvaa leväkköä, pitkälehtikihokkia, pyöreälehtikihokkia, suokukkaa, valkopiirtoheinää, tupasvillaa ja vaivaiskoivua. Puusto on harvaa, 2–3 metriä korkeita mäntyä. Nevaosan länsipuolella Suurisuo on puustoista kanervarahkarämettä, jossa kasvavat männyt ovat korkeintaan 7–8 metrin pituisia. Länsi- ja eteläreunoiltaan suo rajautuu melko jyrkästi kivennäismaahan. Nevan laiteilla on kapealla vyöhykkeellä sarakorpea, tupasvillarämettä ja ruohokorpea. Korvessa puusto on runsaan viiden metrin korkuista kuusta ja koivua, joiden joukossa on joitakin tervaleppiä. Korpi vaihettuu nevaa kohti sararämeeksi. Suurisuon itäosan ojitukset ovat luultavasti hieman kuivattaneet myös suon ojittamatonta osaa. Suon ominaispiirteet ovat silti säilyneet hyvin.[2] Suurisuon pinta viettää etelään.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Mäkilä, Markku & Grundström, Ale: Mäntsälän turvevarat ja niiden käyttökelpoisuus, s. 14. (Turveraportti 249) Espoo: Geologian tutkimuskeskus, 1992. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 10.7.2017).
- ↑ a b c d Routasuo, Pekka & Lammi, Esa & Vauhkonen, Marko: Ohkolan yleiskaava-alueen luontoselvitys, s. 37–39, 57. Ympäristösuunnittelu Enviro Oy, 2016. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 10.7.2017). (Arkistoitu – Internet Archive)