Pietarin retki 1919

Pietarin retki oli suomalaisten aktivistipiirien maaliskuun lopulla 1919 toteuttama pommiräjäytysten sarja Pietarissa.

Suomen sisällissodan jälkeen monet jääkäriliikkeessä toimineet aktivistit pääsivät merkittäviin asemiin Suomen armeijassa ja tiedustelussa. Yleisesikunnan tiedusteluosasto, jonka päällikkönä oli aktivisteihin kuulunut Eino Suolahti, oli aluksi vain löyhästi poliittisten päättäjien valvonnassa, ja osastolla toimineet aktivistit pyrkivät erilaisten salahankkeiden avulla johtamaan Suomen ulkopolitiikkaa haluamaansa suuntaan. Kun ensimmäinen maailmansota päättyi aktivistien tukeman Saksan tappioon marraskuussa 1918, heidän asemansa yleisesikunnan tiedustelussa horjui ja he perustivat sen vuoksi suojeluskuntien yhteydessä 1919–1920 toimineen salaisen tiedustelujärjestön, aktivistien Keskuksen.

Ohjelmansa mukaan Keskus pyrki vähentämään Pietarin kaupungin merkitystä kaikilla mahdollisilla keinoilla, koska aktivistien mielestä kaupunki muodosti uhan Suomelle, oli se sitten punaisten tai valkoisten venäläisten hallinnassa. Pietarin retki käynnistyi, kun Keskuksen johto antoi Eero Heickellille tehtäväksi "häiriöiden järjestämisen Pietarissa". Tavoitteena oli saada kaupunki sekasorron valtaan niin, että valkoiset venäläiset eivät voisi enää valita sitä uuden Venäjän pääkaupungiksi.

Heickell otti yhteyttä yleisesikunnan itäisen tiedusteluosaston ITO:n Raudun-osaston päällikön kautta inkeriläisiin pakolaisiin, jotka olivat jo aiemmin hoitaneet suomalaisten salaisia toimeksiantoja Pietarissa. Heickell matkusti maaliskuussa 1919 Rautuun perustamaan retkeä varten 35 miehen vahvuista inkeriläisosastoa. Osasto jaettiin seitsemään ryhmään, jotka varustettiin käsiaseilla, pommeilla ja polttopulloilla. 22. maaliskuuta valmistelut oli saatu päätökseen, ja osaston miehet ja räjähteet kuljetettiin hevos- ja junakyydeillä Pietariin, jonne oli varattu salainen huoneisto operaation lopullista suunnittelua varten. Suunnitelmien mukaan eri puolilla kaupunkia piti sytyttää tulipaloja ja räjäyttää pommeja kaupungin vesi- ja sähkölaitoksissa sekä eräissä tehtaissa. Tulipalot oli tarkoitus sytyttää sen jälkeen kun pommi-iskut olisivat keskeyttäneet kaupungin veden ja sähkön jakelun, jolloin niiden sammuttaminen olisi ollut vaikeaa.

Operaatio käynnistyi 30. maaliskuuta vastaisena yönä, jolloin Pietarin päävesilaitoksella Voinovin kadun varrella räjähti pommi, ja räjähdys rikkoi 500 ikkunaa. Myöhemmin aamulla räjähti lisää pommeja Pietarinportin vesilaitoksella Penkovskajan kadun varrella. Inkeriläisryhmät sytyttivät myös tulipaloja, mutta palokunnat onnistuivat sammuttamaan osan niistä. Lisäksi tulipaloja oli sytytetty jo ennen pommiräjäytyksiä, kun vedenjakelu vielä toimi. Kaupungin sähkölaitokselle ei onnistuttu tekemään pommi-iskua. Pommit aiheuttivat aineellisia vahinkoja, ja Pietarinportin vesilaitoksella loukkaantui toistakymmentä ihmistä ja muutamia myös kuoli. Suomalaisten tietojen mukaan iskuissa kuoli ainakin 16 ihmistä.

Operaation jälkeen inkeriläisryhmät palasivat Rautuun lähes ilman tappioita vain yhden miehen jouduttua vangiksi. Pommi-iskuja ei kuitenkaan enää voitu jatkaa, sillä niille ei saatu Helsingistä enää lisärahoitusta. Pietarissa pommi-iskut johtivat turvatoimien ja eri laitosten ja rautatieasemien vartioinnin tehostamiseen sekä pidätyksiin ja vangitsemisiin. Lenin syytti iskuista liittoutuneiden ja valkoisten venäläisten asiamiehiä.

Kirjallisuutta

• Mainio, Aleksi: ”Pommeja Pietariin – aktivistit ja sabotaasi vuosina 1918–1919”, Suomi, terrorismi, Supo : koira joka ei haukkunut. Miksi ja miten Suomi on välttynyt terroristien toiminnan leviämiseltä?. (toim. Anssi Kullberg) Helsinki: WSOY, 2011. ISBN 978-951-03910-3-7
• Ahti, Martti: Salaliiton ääriviivat : oikeistoradikalismi ja hyökkäävä idänpolitiikka 1918–1930. (Väitöskirja) Helsinki: Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35415-2-5