Kerrostalo

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Pienkerrostalo)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kadunvarsitaloja, jotka muodostavat umpikorttelin. Kööpenhamina, Tanska.
Kerrostaloja Kouvolassa.
Lamellitaloja Malmössä, Ruotsissa.
Pistetaloja Helsingborgissa, Ruotsissa.
Tornitaloja Intiassa.
Vuonna 1972 rakennettu kerrostalo Jyväskylän Kangasvuoressa.

Kerrostalo on yksi- tai moniportainen rakennus, jossa samaan porrashuoneeseen liittyy useita päällekkäisissä tasoissa sijaitsevia itsenäisiä huoneistoja.[1]

Kerrostalotyyppejä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asuinkerrostalo on sellainen kerrostalo, jossa samaan porrashuoneeseen liittyy useita päällekkäin sijaitsevia itsenäisiä asuinhuoneistoja.[2]

Pienkerrostalo on sellainen asuinkerrostalo, jossa on enintään kolme kerrosta.[2] Toisen määritelmän mukaan pienkerrostaloksi katsotaan kerrostalo, jonka huoneiston sisäänkäynti on korkeintaan toisessa kokonaan maan päällä olevassa kerroksessa.[3]

Vuokrakerrostalo on sellainen asuinkerrostalo, jossa on vuokra-asuntoja.[2]

Pistetaloksi kutsutaan asuinkerrostaloa, jossa on ainoastaan yksi porrashuone. Lamellitaloksi puolestaan kutsutaan pitkää kerrostaloa, jossa on toistuvia porrasjaksoja peräkkäin.

Käytävätalossa, jollaiseksi luetaan myös luhtitalo, porrashuoneesta kuljetaan huoneistoihin pitkin käytävää. Portaikkotalossa huoneistojen sisäänkäynti avautuu porrassyöksyjä ja hissikuilua yhdistävälle kerrostasolle.[4]

Kerrostalo funktionalismin ihanteena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luvun alussa pidettiin pienasuntoa yhtenä modernismin ydinkäsitteenä. Kerrostaloasumisella pyrittiin asumisen järkeistämiseen ja asumistilan selkeyteen. Vuoden 1927 Arkkitehti-lehdessä kuvattiin kerrostaloasuntoa virkamiesperheelle, jossa on isä, äiti ja kolme tai neljä lasta. Palvelijaa ei nykyaikaisella perheellä enää olisi. Asunnossa olisi keittokomero ja siihen liittyvä ikkunallinen ruokailunurkkaus, kaksi huonetta ja niiden välissä huoneeksi kalustettu halli. Ihanneasunto olisi läpituuletettava ja valoisa. Funktionalismin oppien mukaan tila jäsenneltäisiin asukkaiden tarpeiden mukaan: asunnossa piti voida levätä, olla yhdessä ja tehdä kotitaloustyötä. Tarvittiin siis makuuhuoneita, olohuone ja keittiö. Tällaisia taloja toteutettiin erityisesti Helsingin Töölöön.[5]

Ihanneasunto tarkoitti myös pyrkimystä keskiluokkaisuuteen ja kansalliseen yhteenkuuluvuuteen. Asunnon pienuudesta tehtiin hyve, eikä hukkatilaa saanut olla. Alvar Aalto kirjoitti: ”Työmme varsinainen lähtökohta olkoon pienasunto, ei loistorakennus. Työn tulos voi kerran olla se, että 250 m²:n porvari haluaa muuttua 60 m²:n ihmiseksi - -. Pienasunto on mahdollinen sen kautta, että osa sen asujainten toiminnasta siirtyy ulos – yhteisiin huonetiloihin – koulu, urheilukenttä, kirjasto, biografi, konsertti- ja luentosali jne.”[5]

Kerrostaloihin siirryttäessä saatiin asukkaille myös nykyajan mukavuudet, kuten juokseva vesi, kylpyhuone ja WC. Aikaisemmin peseydyttiin makuuhuoneen nurkassa olleen pesupöydän ääressä. Pesuvesi oli kannettava sisään ja ulos. Käymälät sijaitsivat piharakennuksissa. Käytettiin myös yöastioita. Vesien ja yöastioiden siirtely kuului varakkaammissa perheissä palvelijoiden työhön.[5]

Kerrostalot Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Kerrostalot Suomessa

Moniin Suomen kaupunkeihin, etenkin Helsinkiin, rakennettiin runsaasti asuinkerrostaloja jo 1800-luvulla. Alkujaan niissä oli yleensä vain kolme tai neljä kerrosta, mutta 1890-luvulla Helsingin keskeisimpiin osiin rakennettiin jo seitsenkerroksisiakin taloja. Rakennusmateriaalina käytettiin varsinkin tiiltä, joskus myös luonnonkiveä. Monien Suomen vanhojen kaupunkien keskustoissa on edelleen joukko 1800-luvulla rakennettuja uusrenessanssityylisiä sekä 1900-luvun alussa rakennettuja jugendtyylisiä kerrostaloja.

Vanhoissa kaupunginosissa kerrostalot sijaitsevat tavallisimmin tontin kadunpuoleisessa reunassa. Tällöin rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa on usein liikehuoneistoja. Rakennuksen toisella puolella on tällöin takapiha, jonka takana, korttelin keskellä, on usein matalampia siipirakennuksia. Toisinaan kuitenkin korttelin keskelle jää rakennusten väliin yhtenäinen korttelipiha. Korttelia, jota rakennukset ympäröivät joka puolelta kadun reunassa ja jossa kadunvarsirakennukset ovat kiinni toisissaan, sanotaan umpikortteliksi.

Uudemmissa kaupunginosissa, 1930-luvulta lähtien, kerrostalot on usein sijoitettu keskelle tonttia siten, että kadun reunaan jää kapeahko vihervyöhyke, eivätkä rakennukset yleensä ole kiinni toisissaan.

Erityisen runsaasti kerrostaloja joka puolelle Suomea rakennettiin 1960- ja 1970-luvuilla suuren maaltamuuton aikaan, niin pieniin taajamiin muutamia taloja, kuin suuriin kaupunkeihinkin pienen kaupungin kokoisia lähiöitä. Tuon ajan kerrostalot ovat tyypillisesti harmaita betoni- tai pesubetonipintaisia teräsbetonielementtitaloja, joskin monien talojen ulkoasua on alettu 1990-luvulta lähtien kohentaa vähemmän harmaaksi, hyvänä esimerkkinä Jakomäki.

Rakentamisen ”hullujen vuosien” rakentamislaatua on arvosteltu varsin paljon. Asuntoja oli saatava uusille asukkaille nopeasti ja halvalla. Rakennusten käyttöiäksi laskettiin rakennusvaiheessa ainoastaan 30 vuotta, joten rakennusinvestoinnit oli pidettävä minimissään.[6] Laadun lisäämiseen oli vaikea löytää rahoitusratkaisua. Talojen korjaaminen on toisinaan vaikeaa ja kallista, sillä niiden rakentamisajankohtana tuleviin korjaamismahdollisuuksiin ei kiinnitetty huomiota, koska ajateltiin, että talot puretaan korjaamisen sijasta. Esimerkiksi vesiputket voivat kulkea seinän sisässä eikä sen ulkopuolella, jolloin putkiremontti on hankalampi suorittaa.

Tyypillisessä suomalaisessa kerrostalossa on tavallisesti 3−4 kerrosta ja 2−4 porrashuonetta. Porrashuoneen joka kerrosta kohti on 2−5 asuntoa. Huoneita kerrostaloasunnoissa on yleensä yhdestä neljään kaksion ollessa yleisin.

Asunnossa on vaihtelevasti keittiö, olohuone, makuuhuoneita, wc, vaatehuone, eteinen, sauna sekä parveke. Mikäli asunnoissa ei ole saunaa, on talossa yleensä yhteiskäytössä oleva sauna, joskus jopa uima-allas. Kerrostalon yhteisiin tiloihin kuuluvat usein myös pesutupa ja kuivaushuone sekä usein irtaimistovarasto, kylmäkellari sekä ulkovarasto.

Kerrostalon porrashuoneessa on usein hissi, erityisesti yli kolmikerroksisissa taloissa. Joissakin taloissa on myös tuuletusparvekkeet, kerhotila, väestönsuoja ja ullakko.

Osa kerrostaloista on kaupungin tai jonkin suuren yhtiön omistuksessa, jolloin asunnot ovat vuokra-asuntoja. Suuri osa kerrostaloista kuuluu kuitenkin asunto-osakeyhtiöille. Tällöin asukkaat omistavat yhtiön osakkeita, jotka oikeuttavat hallitsemaan tiettyä asuntoa (osakehuoneistoa). Uusimmissa kerrostaloissa asunnot saattavat olla myös asumisoikeusasuntoja.

  1. Jokiniemi, Erkki & Davies, Nikolas: Kuvitettu rakennussanakirja suomi–englanti–suomi. (hakusana kerrostalo) Helsinki: Rakennustieto, 2012. ISBN 978-951-682-890-2
  2. a b c Jokiniemi, Erkki & Davies, Nikolas: Kuvitettu rakennussanakirja suomi–englanti–suomi. (hakusanat asuinkerrostalo, pienkerrostalo, vuokrakerrostalo) Helsinki: Rakennustieto, 2012. ISBN 978-951-682-890-2
  3. Pienkerrostalo TEPA-termipankki. Viitattu 27.10.2021.
  4. Jokiniemi, Erkki & Davies, Nikolas: Kuvitettu rakennussanakirja suomi–englanti–suomi. (hakusanat käytävätalo, luhtitalo, portaikkotalo) Helsinki: Rakennustieto, 2012. ISBN 978-951-682-890-2
  5. a b c Saarikangas, Kirsi: Puhtaita ja valoisia koteja. Teoksessa Kolbe, Laura (päätoim.): Suomen kulttuurihistoria: 4, Koti, kylä, kaupunki, s. 322-325. Helsinki: Tammi, 2004. ISBN 951-31-1845-2
  6. Kankare, Matti: Jääkö sinulle musta pekka – 1970-luvun taloista se purku­kuntoinen? Talouselämä. 8.8.2011. Arkistoitu 23.5.2012. Viitattu 6.6.2015.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Mäkiö, Erkki ym.: Kerrostalot. 1960–1975. Helsinki: Rakennustieto, 1994. ISBN 951-682-279-7

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]