Pjotr Struve

Pjotr Struve vuosisadanvaihteen aikoihin.

Pjotr Berngardovitš Struve (ven. Пётр Бернга́рдович Стру́ве; 7. helmikuuta (J: 26. tammikuuta) 1870 Perm, Venäjän keisarikunta – 26. helmikuuta 1944 Pariisi, Ranska) oli venäläinen taloustieteilijä ja poliittinen kirjailija. Hän oli nuorempana vaikutusvaltainen sosialisti, myöhemmin perustuslaillinen liberaali ja lopuksi vastavallankumouksellinen oikeistolainen.

Pjotr Struve kuului tunnettuun saksalais-venäläiseen Struven tiedemiessukuun. Hänen isoisänsä oli tunnettu tähtitieteilijä Otto Wilhelm von Struve ja setänsä tähtitieteilijä Hermann Struve.

Marxilaisena

Struve opiskeli historiaa ja taloustiedettä Pietarin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Opiskeluaikanaan hänestä tuli marxilainen ja hän saavutti kuuluisuutta Venäjän vasemmistoälymystön piirissä vuonna 1894 julkaisemallaan teoksella Krititšeskije zametki k voprosu ob ekonomitšeskom razviti Rossii (”Kriittisiä huomioita Venäjän taloudellisesta kehityksestä”), joka sisälsi marxilaisen analyysin kapitalismista Venäjällä. Hän oli saanut 1893 viran Venäjän valtiovarainministeriöstä, mutta jouduttuaan seuraavana vuonna ensimmäisen kerran pidätetyksi poliittisista syistä hänet erotettiin virastaan. Struve julkaisi muitakin yhteiskunnallisesti painottuneita taloustieteellisiä tutkielmia ja toimitti useita marxilaista maailmankatsomusta edustaneita lehtiä, joista tärkeimmät olivat vuonna 1897 Novoje Slovo ja vuonna 1899 Natšalo. Struve osallistui Sosialistisen internationaalin kongressiin Lontoossa vuonna 1896. Hän tutustui muun muassa Georgi Plehanoviin ja Vladimir Leniniin. Struve laati pyynnöstä ohjelmajulistuksen vuonna 1898 perustetulle Venäjän sosiaalidemokraattiselle työväenpuolueelle. Vuonna 1901 Struve vangittiin ja hän joutui maansisäiseen karkotukseen Tveriin. Seuraavana vuonna hän asettui maanpakoon.

Liberaalina

1900-luvun alussa Struve luopui vallankumouksellisesta marxilaisuudesta ja ryhtyi liberaaliksi perustuslailliseksi, mikä merkitsi edelleen oppositiossa olemista itsevaltaista tsarismia vastaan. Vuosina 1902–1905 hän toimitti Stuttgartista ja Pariisista käsin Osvoboždenije-nimistä liberaalia oppositiolehteä. Kansalaisoikeuksia ja perustuslaillista hallintoa vaatinut lehti oli virallisesti kielletty Venäjällä, mutta sitä salakuljetettiin maahan ja sillä oli laaja lukijakunta. Lehden ympärille syntyi Vapautuksen liitto (Sojuz osvoboždenija) -niminen puolue. Vuoden 1905 vallankumouksen yhteydessä annettiin yleinen armahdus, jolloin Struve palasi Venäjälle ja osallistui Perustuslaillisdemokraattisen puolueen eli niin sanotun kadettipuolueen perustamiseen. Hän toimitti viikkolehti Poljarnaja zvezdaa ja vuodesta 1907 Moskovassa julkaistua Russkaja mysliä. Struve valittiin vuonna 1907 kadettipuolueen edustajana toiseen valtakunnanduumaan. Kääntyessään yhä selkeämmin vallankumouksellisten liikkeiden arvostelijaksi hän alkoi etääntyä Venäjän muusta vasemmistosta. Ensimmäisen maailmansodan aikana Struve tuki Venäjän sodankäyntiä. Hän erosi vuonna 1915 kadettipuolueen keskuskomiteasta.

Struve toimi vuodesta 1908 apulaisprofessorina ja vuodesta 1914 ylimääräisenä professorina Pietarin polyteknisessä instituutissa ja sai valtioneuvoksen arvonimen. Hänet valittiin vuonna 1917 Venäjän tiedeakatemian jäseneksi, mutta kommunistit julistivat hänet erotetuksi vuonna 1928.

Vastavallankumouksellisena

Struve vastusti vuoden 1917 lokakuun vallankumousta ja osallistui Venäjän sisällissodan aikana valkoisten toimintaan pääasiassa Etelä-Venäjällä. Vuonna 1918 hän tuli Suomeen kenraali Nikolai Judenitšin neuvonantajaksi. Vuonna 1920 Struve toimi ulkoministerinä kenraali Pjotr Wrangelin asettamassa vastavallankumouksellisessa hallituksessa Krimillä. Jouduttuaan pakenemaan Venäjältä Struve asui joitain vuosia Prahassa, vuodesta 1925 Pariisissa ja vuodesta 1928 Belgradissa. Hän työskenteli tutkijana ja yliopisto-opettajana ja julkaisi venäjänkielisiä lehtiä.