Persian kirjallisuus

Persian kirjallisuus koostuu persian kielellä kirjoitetuista teksteistä ja suullisesta tarinaperinteestä. Persiankielinen kirjallisuusperinne on ikivanha. Muinaisessa Persiassa puhuttiin useita eri iranilaiskieliä, ja poliittisten muutosten myötä niistä nousi viralliseksi "persian kieleksi" milloin mikäkin. Nykypersian historian katsotaan alkavan noin vuodesta 900, jolloin persiaa alettiin kirjoittaa arabialaisilla kirjaimilla.

Persian kulttuurissa runoutta on arvostettu enemmän kuin proosatekstejä. Kauniisti tekstattu runo on oma taidemuotonsa, joka miellyttää niin silmää kuin korvaakin.

Proosa näyttää syntyneen Samanidien hovissa (819-999) Bukharassa. Persian kieli tarjosi pääsyn islamilaiseen kulttuuriin. Sillä kirjoitettiin Koraanin kommentteja, teologiaa, etiikkaa, luonnontiedettä, ja sille käännettiin vanhempaa mystistä hengellistä kirjallisuutta. Arabian kielellä säilyi sama asema kuin latinalla lännessä, se oli tieteellisten ja uskonnollisten kirjoitusten pääkieli, kun taas persiankieliset tekstit levittivät tietoa näistä asioista suuremmalle yleisölle.

Kirjallisuuden historia

Varhainen kirjallisuus: Ennen islamia

Avesta on zarathustralaisuuteen liittyvä, muinaisen Persian pyhien kirjoitusten kokoelma. Avesta on kirjoitettu muinaispersialaisella avestan kielellä.

Klassinen kausi

Ensimmäinen suuri lyyrikko oli Rudaki (860-940), joka toimi Bukharassa samanidien hovirunoilijana.

Persialaisen eeppisen runouden keskeinen teos on Ferdousin (noin 935-1020) vanhempien lähteiden pohjalta laatima eeppinen runoelma Šāhnāma ("Kuningaskirja"). Kirja yhdistää muinaisen Persian kuninkaiden todellisen historian suureen määrään folkloreaineistoa ja tarustoa. Keskeinen, tarinat yhteen sitova hahmo on tarunomainen soturi ja sankari Rostam. Se on julkaistu suomeksi vuonna 2016.

Farīd-al-dīn ʿAṭṭār (noin 1145-1221) kirjoitti sekä lyriikkaa että laajoja eeppisiä runoelmia. Hänellä oli jonkinlaisia yhteyksiä suufilaisuuteen, ja hän oli kiinnostunut mystiikasta..

Neljäs tärkeä klassikkorunoilija on 1200-luvulla elänyt Muhammed Šemseddin Hāfiz. Hafiz kirjoitti ghazaleja eli 7-9 riviä pitkiä runoja, joissa jokainen säepari päättyy samoihin sanoihin. Hafizin runot ovat edelleen hyvin suosittuja. Useimmat niistä keertovat rakkaudesta. Niissä yhdistyvät nokkelat sanavalinnat, rikas mielikuvitus, ja silkkinen sulosanaisuus.

Lännessä tunnetuin persialainen klassikkorunoilija on Omar Khaijam, joka eli 1000–1100-luvulla. Iranilaiset itse muistavat hänet paremmin tähtitieteilijänä kuin runoilijana. Omarin nimiin on pantu joukoittain nelisäkeisiä mietelmiä (rubayat), joita englantilainen runoilija Edward Fitzgerald käänsi ja julkaisi vuodesta 1859 alkaen.

Moderni kirjallisuus

1800-luvun lopulla Persiaan tuli uusia kirjallisuuden lajeja, joita esittelivät näytelmäkirjailijat Mirza Jaʿfar Qarachaʿdaghi ja Mirza Aqa Tabrizi ja romaanikirjailijat Abd al-Rahim Talibuf ja Zayn al-ʿAbedin. Poliittisten ja yhteiskunnallisten olojen kritiikki valmisteli älymystöä vuoden 1906 vallankumoukseen. Reza Pahlavin shaahikaudella ilmaisunvapaus hiipui jälleen, mutta se vaikutti epäsuorasti kirjallisuuden modernisoitumiseen.

Nima Yushij aloitti runouden uudistamisen 1920-luvulla, mutta moderni runous lähti laajemmin vauhtiin vasta 1940-luvulla. Monet runoilijat joutuivat sensuurin kohteiksi, vankilaan tai maanpakoon sekä ennen että jälkeen vuosien 1978-1979 islamilaisen vallankumouksen.

Realistisen proosan merkkiteos on Mohammed Ali Jamalzadehin novellikokoelma vuodelta 1921. Naiskirjailijoita tuli huomattavasti lisää 1900-luvun loppupuolella, ulkomailla tunnetuin on Shahrnush Parsipur. Mahmoud Dawlatabadi edustaa sosiaalista realismia kymmenosaisella sarjallaan, joka kertoo nomadien elämästä. Islamilainen tasavalta on pitänyt enimmäkseen tiukkaa kuria poliittisen, moraalisen ja uskonnollisen oikeaoppisuuden nimissä. Monet kirjailijat ovatkin jatkaneet uraansa ulkomailla.