Peltipurkkikatedraali

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Serafim ja Peltipurkkikatedraali

Peltipurkkikatedraali tai ukrainaksi Bliašana Katedra oli Pohjois-Amerikan ensimmäinen itsenäinen ukrainalainen kirkko. Se oli niin sanotun Serafimilaisen kirkon keskus. Manitoban Winnipegissä perustettu kirkko ei kuulunut yhteenkään eurooppalaiseen kirkkokuntaan.

Ukrainalainen siirtolaisuus Kanadaan alkoi vuonna 1891. Siirtolaiset saapuivat etupäässä Itävalta-Unkarista Galitsian ja Bukovinan alueilta. Bukovinasta saapuneet olivat ortodokseja, galitsialaiset kreikkalaiskatolisia eli itäisen riitin katolilaisia. Kummatkin olivat tottuneet bysanttilaiseen jumalanpalvelusjärjestykseen. Vuoteen 1903 mennessä Länsi-Kanadan ukrainalainen siirtolaisväestö oli kasvanut niin suureksi, että uskonnolliset johtajat, poliitikot ja koulutusalan henkilökunta alkoivat kiinnittää siihen huomiota.lähde?

Kirkon johtajat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kyrylo Henyk (1857–1925)

Kyrylo Henyk (1857–1925) oli keskeinen vaikuttaja Winnipegin ukrainalaisessa yhteisössä. Hän oli kotoisin Galitsiasta, missä hän oli käynyt Lvivin akateemisen oppikoulun ja opiskellut hieman oikeustiedettä Tšernivtsin (Czernowiczin) yliopistossa.[1] Henyk oli tunnetun ukrainalaisen kirjailijan Ivan Frankon ystävä. Franko kirjoitti Lys Mykyta-teoksen (Mykyta-kettu) ja oli ehdolla kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajaksi. Henyk oli sulhaspoikana Frankon häissä. Frankolla oli sosialistisia sympatioita, ja hän kirjoitti purevan satiirisesti aikansa papistosta. Henyk luultavasti ajatteli näistä asioista samalla tavoin kuin Franko. Maareformi ja papiston vaikutusvallan vähentäminen nähtiin tapoina vapauttaa talonpojat muualla asuneiden aatelisten tilanherrojen ikeestä. Tilanherrat pitivät suurinta osaa viljelysmaasta hallussaan kirkollisen hierarkian myötävaikutuksella. Henykista tuli hänen saavuttuaan Kanadaan ensimmäinen Kanadan valtion palvelukseen palkattu ukrainalainen. Hän toimi siirtolaisten vastaanottajana ja saattoi vastatulleita heidän uusille kotipaikoilleen. Henyk, hänen serkkunsa Ivan Bodruh (1874–1952) ja tämän ystävä Ivan Nehrytš (1875–1946) olivat kaikki kotoisin Kolomyjan piirikunnan Berezivin kylästä. Bodruh ja Nehrytš olivat pätevöityneet Galitsiassa alkeiskoulun opettajiksi.[1] Nämä kolme miestä muodostivat ukrainalaisen yhteisön älymystön ytimen, ja heitä kutsuttiin Berezivin kolmikoksi (Berezivska Triitsia). Henyk oli heistä vanhin ja ainoa jo avioon ehtinyt. Hänen vaimonsa Polina (o.s. Tsurkowsky) oli papin tytär ja saanut hyvän koulutuksen. Heillä oli kolme poikaa ja kolme tytärtä.[2]

Toinen kirkon syntyyn voimakkaasti vaikuttanut ihminen oli piispa Serafim, oikealta nimeltään Stefan Ustvolsky. Ustvolskyn kirkollinen ura päättyi siihen, että Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhä synodi erotti hänet pappeudesta. Serafimin ura alkoi oma-aloitteisesta Athos-vuoren matkasta, jonka aikana Anfim-niminen munkki vihki hänet piispaksi. Pyhäksi kutsuttu Anfim väitti olevansa piispa. Anfimin on epäilty vihkineen Ustvolskyn vastustaakseen keisaria, sillä Pyhän synodin ja keisarin välillä oli käynnissä valtataistelu Venäjän ortodoksisesta kirkosta.[3] Piispaksi vihkimisen jälkeen Serafim matkusti Pohjois-Amerikkaan ja asui jonkin aikaa ukrainalaisten pappien kanssa Philadelphiassa. Saapuessaan Winnipegiin hän ei ollut Venäjän ortodoksisen kirkon tai minkään muun kirkollisen tahon alainen. Preerialla asuneet ukrainalaiset ottivat hänet vastaan vaeltavana pyhänä miehenä kristinuskon alkuaikoina syntyneen tradition mukaan.[4]

Peltipurkkikatedraalin perustamiseen johtaneisiin tapahtumiin vaikutti myös Serafimin avustaja Makarii Martšenko. Martšenko avusti Serafimia jumalanpalveluksissa diakonina ja kanttorina, sillä hän tunsi jumalanpalvelusjärjestyksen hyvin. Hän saapui Yhdysvalloista yhdessä Serafimin kanssa. Arkkipiispa Langevin johti Länsi-Kanadan roomalaiskatolista hiippakuntaa St. Bonifacesta käsin ja oli suorassa yhteydessä Rooman paaviin. Hän uskoi alaistensa pappien pystyvän vastaamaan ukrainalaisväestön kaikkiin kirkollisiin tarpeisiin.[5] Muita tapahtumiin osallisia olivat Winnipegin presbyteerisen oppilaitoksen Manitoba Collegen rehtori, tohtori William Patrick, Manitoban Liberaalinen Puolue ja venäläiset ortodoksiset lähetyssaarnaajat.lähde?

Kiista kirkon omaisuudesta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manitoban provinssin lakiasäätävän kokouksen kansanedustaja Joseph Bernier pani käyntiin dramaattisen tapahtumasarjan. Vuonna 1902 hän teki lakiehdotuksen “ruteenien Rooman yhteydessä toimivan kreikkalaiskatolisen kirkon omaisuuden siirtämisestä Rooman kirkon alaisuudessa toimivien yhteisöjen hallintaan”.[6] Tuohon aikaan ukrainalaisista käytettiin myös nimitystä ruteenit. Arkkipiispa Langevin julisti: "ruteenien on todistettava katolisuutensa luovuttamalla omaisuus kirkolle eikä protestanttien tapaan yksittäiselle henkilölle tai piispasta ja papistosta riippumattomalle maallikkojen komitealle.”[7] Preeriaprovinssien ukrainalaisväestön lukuisuus herätti myös venäläisten ortodoksisten lähetyssaarnaajien kiinnostuksen. Venäjän ortodoksinen kirkko käytti tuolloin 100 000 dollaria vuodessa lähetystyöhön Pohjois-Amerikassa.[3] Myös presbyteerisen kirkon kiinnostus heräsi. Se kutsui ukrainalaisyhteisön nuoria miehiä opintoihin Manitoba Collegeen (nykyinen Winnipegin yliopisto), johon perustettiin erillisiä luokkia nuorille ukrainalaisille, aluksi opettajankoulutukseen ja myöhemmin myös itsenäisen kreikkalaisen kirkon pappiskoulutukseen.[8] Rehtori King haastatteli opintoihin pyrkineitä Bodruhia ja Nehrytšia saksaksi, jota hän itse puhui erinomaisesti. Henyk käänsi heidän tutkintotodistuksensa puolasta englanniksi. Heistä tuli ensimmäiset ukrainalaiset yliopisto-opiskelijat Pohjois-Amerikassa, koska Manitoba College oli tuohon aikaan osa Manitoban yliopistoa.lähde?

Henyk, Bodruh ja Nehrytš ryhtyivät nopeasti puolustamaan yhteisöään.[9] He kutsuivat Serafimin apuun. Hän saapui Winnipegiin huhtikuussa 1903[10] muodostamaan kirkkoa, joka olisi itsenäinen kaikkiin Euroopan kirkkoihin nähden ja joka ei alistuisi yhdenkään preerioiden ukrainalaisten siirtolaisten sieluista taistelevan uskonnollisen eturyhmän alaisuuteen. Serafimin kutsuneiden tyydytykseksi hän perusti Ortodoksisen venäläisen kirkon, ei Venäjän ortodoksisen kirkon, joten sanajärjestys korosti kirkon itsenäisyyttä. Serafim julisti itsensä kirkon johtajaksi. Ukrainalaisten miellyttämiseksi kirkko tunnettiin myös nimellä Serafimilainen kirkko. Serafim noudatti itäistä jumalanpalvelusjärjestystä, johon seurakuntaan kuuluneet siirtolaiset olivat tottuneet. Hän alkoi vihkiä diakoneja ja kanttoreita. “13. joulukuuta 1903 Serafim virallisesti pyhitti ja avasi jumalanpalvelukselle pienen rakennuksen McGregor-kadun itäpuolella Manitoba Avenuen ja Pritchard Avenuen välissä, jota on saatettu kutsua Pyhän Hengen kirkoksi.”[11] Marraskuussa 1904 hän alkoi rakentaa pahamaineista “peltipurkkikatedraalia” King-kadun ja Stella Avenuen kulmaan.[12] Karismaattinen Seraphim “...vihki noin 50 pappia ja lukuisia diakoneja, joista monet olivat lähes lukutaidottomia. He palvelivat pappeina siirtokunnissa saarnaten itsenäistä ortodoksisuutta ja sitä, että kirkon omaisuuden piti kuulua sen valituille luottamusmiehille. Kirkkokunnan jäsenmäärä kasvoi kahdessa vuodessa 60 000:een.”[13]

"Erilaisista rikkomuksista ja alkoholiongelmasta johtuen"[9] Serafim menetti hänet Winnipegiin kutsuneen älymystön kannatuksen. He järjestivät kaappauksen jossa Serafim syrjäytettiin, mutta hänen kirkkokuntansa säilytettiin kaappaajien hallinnassa. Ensin Serafim matkusti Pietariin yrittäen hankkia Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhältä synodilta tunnustuksen ja rahoitusta kukoistavalle Serafimilaiselle kirkolle. Hänen poissaollessaan Ivan Bodruh ja Ivan Nehrytš, jotka olivat nyt teologian opiskelijoita Manitoba Collegessa, yhdessä Serafimilaisen kirkon pappien kanssa onnistuivat hankkimaan takeet presbyteerisestä rahoituksesta Serafimin kirkolle sillä ehdolla, että kirkko ajan myötä muuttuisi presbyteeriseksi. “Serafim palasi Venäjältä myöhään syksyllä 1904, mutta hän ei tuonut mukanaan rahallista tukea.”[14] Palattuaan hän sai tietää petoksesta ja erotti heti kirkosta kaikki kaappaukseen osallistuneet papit. Hän julkaisi heidän kuvansa paikallisissa sanomalehdissä nimet rinnan päälle painettuina aivan kuin papit olisivat olleet rikollisia.[15] Serafimin kosto jäi kuitenkin lyhyeksi, koska hän sai pian tiedon siitä, että Venäjän Pyhä synodi oli ekskommunikoinut hänet itsensä: “…kun Pyhä synodi julisti Serafimin ja kaikki hänen pappinsa kirkonkiroukseen, hän lähti vuonna 1908 palaamatta enää koskaan”.[13]

Seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ukrainankanadalainen yhteisö syntyi edellä kuvatun yhteiskunnallisen ja hengellisen kuohunnan jälkimainingeissa.

Serafimia vastaan kapinoineesta Ivan Bodruhista tuli uuden itsenäisen kirkon johtaja. Hän osoittautui sangen karismaattiseksi papiksi, joka presbyteereiltä saamiensa vaikutteiden vuoksi saarnasi evankelista kristillisyyttä. Hän eli 1950-luvulle saakka. Itsenäisen kirkon rakennukset sijaitsivat Pritchard Avenuen ja McGregor-kadun kulmassa. Ensimmäinen, Serafimin käyttämä kirkkorakennus on sittemmin purettu, mutta toinen, presbyteerien varoin rakennettu rakennus on yhä pystyssä työväentaloa vastapäätä Winnipegin North End -kaupunginosassa.[16]

Arkkipiispa Langevin lisäsi ponnistuksiaan ukrainalaisen yhteisön sulauttamiseksi roomalaiskatolisuuteen. Hän perusti Pyhän Nikolauksen basiliaanisen kirkon, jonka papit, isä Delaere ja muut, olivat belgialaisia. He toimittivat messun kirkkoslaaviksi, käyttivät kreikkalaisen riituksen mukaisia jumalanpalveluspukuja ja saarnasivat puolaksi. Tämä kirkko sijaitsi McGregor-kadulla Winnipegin North Endissä heti kadun toisella puolella katsottuna itsenäisen ukrainalaisen katolisen kirkon Pyhän Vladimirin ja Olgan katedraalista käsin. Kirkkojen välinen kilpailu tarjosi kanadanukrainalaisille lapsille hyvät mahdollisuudet ukrainan kielen opetteluun.[15]

Liberaalisessa Puolueessa ymmärrettiin, etteivät ukrainalaiset olleet enää arkkipiispa Langevinin liittolaisia. Koska Langevin ja roomalaiskatoliset olivat yhteydessä Konservatiiviseen Puolueeseen, liberaalit alkoivat rahoittaa Kanadan ensimmäistä ukrainankielistä sanomalehteä Kanadiiskyj Farmeria (Kanadalainen maanviljelijä), jonka ensimmäinen päätoimittaja oli Ivan Nehrytš.lähde?

Serafim katosi vuonna 1908, mutta vielä vuonna 1913 Ukrainskyi Holos -sanomalehti (Ukrainalainen ääni, ilmestyy edelleen Winnipegissä) kertoi hänet havaitun myymässä raamattuja rautatieläisille Brittiläisessä Kolumbiassa.lähde?

Kyrylo Henyk muutti vanhimman tyttärensä ja yhden pojistansa kanssa joksikin aikaa Yhdysvaltoihin Pohjois-Dakotaan, palasi sitten Winnipegiin, missä hän kuoli vuonna 1925.lähde?

Serafimin lähdön jälkeen Makarii Martšenko julistautui paitsi Serafimilaisen kirkon piispaksi, myös arkkipatriarkaksi, arkkipaaviksi, arkkihetmaaniksi ja arkkiruhtinaaksi. Jättämättä mitään sattuman varaan ja osoittamatta puolueellisuutta hän julisti sekä paavin että Venäjän Pyhän synodin kirkonkiroukseen.[13] Hänestä on vielä 1930-luvulta tietoja, joiden mukaan hän matkusti maaseudulla toimittaen jumalanpalveluksia ukrainalaisille, jotka harvoin saivat mahdollisuuden osallistua itäisen riituksen jumalanpalvelukseen.lähde?

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bodrug, Ivan. Independent Orthodox Church: Memoirs Pertaining to the History of a Ukrainian Canadian Church in the Years 1903-1913, translators: Bodrug, Edward; Biddle, Lydia, Toronto, Ukrainian Research Foundation, 1982.
  • Martynowych, Orest T., The Seraphimite, Independent Greek, Presbyterian and United Churchee
  • Martynowych, Orest T. Ukrainians in Canada: The Formative Period, 1891–1924. Canadian Institute of Ukrainian Studies Press, University of Alberta, Edmonton, 1991
  • Mitchell, Nick. 1994 Ukrainian-Canadian History as Theatre in The Ukrainian Experience in Canada: Reflections 1994, Editors: Gerus, Oleh W.; Gerus-Tarnawecka, Iraida; Jarmus, Stephan, The Ukrainian Academy of Arts and Sciences in Canada, Winnipeg

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Martynowych, Orest T. 1991, s. 170.
  2. ↑ Hryniuk, Stella. Genyk (Henyk), Cyril Dictionary of Canadian Biography Online]
  3. ↑ a b Mitchell, Nick. 1994, s. 226
  4. ↑ Mitchell, Nick. The Mythology of Exile in Jewish, Mennonite and Ukrainian Canadian Writing in A Sharing of Diversities, Proceedings of the Jewish Mennonite Ukrainian Conference, “Building Bridges”, General Editor: Stambrook, Fred, Canadian Plains Research Center, University of Regina, 1999, s. 188.
  5. ↑ Martynowych, Orest T., 1991, s. 184.
  6. ↑ Martynowych, Orest T., 1991, s. 189.
  7. ↑ Winnipeg Tribune 25 February 1903.
  8. ↑ Martynowych, Orest T., 1991, s. 192
  9. ↑ a b Yereniuk, Roman, A Short Historical Outline of the Ukrainian Orthodox Church of Canada, www.uocc.ca/pdf, s. 9
  10. ↑ Martynowych, Orest T., 1991, s. 190
  11. ↑ Martynowych, Orest T., The Seraphimite..., s. 1
  12. ↑ Martynowych, Orest T., The Seraphimite..., s. 2
  13. ↑ a b c Bodrug, Ivan, 1982, s. xiii
  14. ↑ Bodrug, Ivan, 1982, s. 81
  15. ↑ a b Mitchell, Nick, 1994, s. 229
  16. ↑ Martynowych, Orest T., 1991, photograph 47.

Kirjallisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Peltipurkkikatedraali&oldid=22754859”