Partikulaarioikeus

Partikulaarioikeus (lat. ius particulare < myöhäislat. particulā'ris, osanen) on yhtenäisen oikeusjärjestyksen eli voimassa olevien oikeusnormien joukon sisällä oleva erillinen oikeusjärjestelmä tai alueellinen normikokonaisuus. Euroopassa oli myöhäiskeskiajalla tavallista, että voimassa oli samanaikaisesti useita oikeusjärjestyksiä. Perinteisen tapaoikeuden rinnalle muodostui feodaalinen läänitysoikeus ja kartano-oikeus sekä itsenäistyviä kaupunkeja varten kaupunkioikeus ja kehittyvää kauppaa ohjaamaan kauppaoikeus. Niiden ohella voimassa oli katolisen kirkon kanoninen oikeus, johon sisältyivät muun muassa paavien dekretaalit ja kirkolliskokousten päätökset.

Pyhässä saksalais-roomalaisessa keisarikunnassa partikulaarioikeus oli etusijalla yhtenäiseen oikeusjärjestykseen nähden. Partikulaarioikeutta olivat valtakunnan eri osissa noudatetut paikalliset oikeussäännöstöt koko valtakunnan yhtenäisoikeuden vastakohtina. Partikulaarioikeudet alkoivat uuden ajan alussa menettää merkitystään valtiovallan lujittaessa otettaan ja valtioiden yhtenäisen oikeusnormiston saadessa vähitellen etusijan.

Lähteet

• Heikki Pihlajamäki: Partikulaarioikeudet. Teoksessa Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1999 ISBN 951-855-135-9, osa VII s. 953