Panama-skandaali
Panama-skandaali oli Ranskassa vuonna 1892 julkisuuteen tullut korruptioskandaali, joka liittyi Panaman kanavaa rakentaneen yhtiön talousvaikeuksiin, ja johon oli sotkeentunut suuri joukko tunnettuja poliitikkoja. Tapaus horjutti kolmannen tasavallan poliittista järjestelmää. Panama-skandaalin on sanottu olleen koko 1800-luvun suurin korruptioskandaali. Kanavayhtiön konkurssin vuoksi Panaman kanavan rakentaminen siirtyi myöhemmin Yhdysvalloille.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tapahtumien taustana olivat Ferdinand de Lessepsin johtaman kanavayhtiön Compagnie Universelle du Canal Interocéaniquen taloudelliset ongelmat.[1] Suezin kanavan rakennuttajana tunnettu de Lesseps oli perustanut yhtiön vuonna 1881 ja saanut aluksi kerättyä helposti pääomaa sijoittajilta. Rakennustöiden viivästyttyä ja kustannusten kasvettua luultua paljon suuremmiksi sijoittajat alkoivat hermostua ja yhtiön osakkeiden arvo putosi voimakkaasti vuodesta 1885 alkaen. De Lesseps joutui myös luopumaan alkuperäisestä suunnitelmastaan rakentaa avokanava, ja tilasi sen sijaan insinööri Gustave Eiffeliltä suunnitelman kalliista sulkuporttikanavasta, jonka rakentamiseksi tarvittaisiin runsaasti lisää varoja.[2]
Kanavayhtiön finansseja yritettiin paikata vuonna 1888 keräämällä lainarahaa Ranskan valtion tukeman palkintolainan avulla. Tarvittava lupa tähän hyväksyttiin Ranskan edustajainkamarissa huhtikuussa 1888 ja senaatissa saman vuoden kesäkuussa. Monet ranskalaiset sijoittajat lainasivat yhtiölle suuria rahasummia, joskin suunnitellun 720 miljoonan kultafrangin sijasta saatiin kasaan vain 340 miljoonaa kultafrangia. Rahankeräyksestä huolimatta huonosti johdettu kanavayhtiö ajatutui vuoden loppuun mennessä kassakriisiin ja julistettiin lopulta konkurssiin 4. helmikuuta 1889.[2][1] Siihen mennessä noin 800 000 ihmistä oli sijoittanut yhtiön osakkeisiin yhteensä noin 1,8 miljardia kultafrangia.[2]
Skandaalin paljastuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kanavayhtiön taloussotkuista käynnistettiin muutaman vuoden viiveellä oikeustutkinta. Syksyllä 1892 sanomalehdet La Libre Parole ja La Cocarde syyttivät Ranskan hallituksen ministereitä rikoskumppanuudesta yhtiön johdon kanssa.[1] Ilmeni, että kanavayhtiö oli lahjonut lukuisia poliitikkoja, pankkeja ja lehdistöä varmistaakseen vuoden 1888 lainapäätöksen hyväksymisen.[2] Todisteet lahjonnasta kaivoi esiin toimittaja Édouard Drumont.[3] Varsinkin oppositiossa olleet rojalistit tarttuivat tapaukseen voidakseen hyökätä vallassa olleita tasavaltalaisia vastaan. Rojalistinen kansanedustaja Jules Deldhaye väitti yli 150:n edustajainkamarin jäsenen ottaneen vastaan lahjuksia. Tapausta tutkimaan asetettiin parlamentaarinen komitea.[1] Syytetyiksi joutui lopulta kaikkiaan 510 kansanedustajaa ja kuusi ministeriä. Iäkäs Ferdinand de Lesseps ja hänen poikansa Charles joutuivat oikeuteen.[2] Skandaalin seurauksena Émile Loubet’n hallitus erosi 28. marraskuuta 1892.[1]
Lahjontaan syyllisiksi paljastettiin kolme miestä, paroni Jacques de Reinach, Léopold Arton ja Cornélius Herz. Reinach teki itsemurhan 19. marraskuuta 1892, Arton ja Herz pakenivat Englantiin. Entinen yleisten töiden ministeri Charles Baïhaut tunnusti lahjusten vastaanottamisen ja sai maaliskuussa 1893 viiden vuoden vankilatuomion, mutta muut syytetyt poliitikot jouduttiin vapauttamaan todisteiden puutteessa. Herzin liikekumppanina toimineen Georges Clemenceaun maine tahriintui pahoin ja hän vetäytyi joksikin aikaa politiikasta.[1] De Lesseps poikineen sekä Eiffel saivat aluksi vankilatuomiot, jotka kuitenkin myöhemmin kumottiin. Skandaalin jatkotutkinta lopetettiin vuonna 1894. Se käynnistettiin uudelleen kolme vuotta myöhemmin, mutta uusi oikeusprosessi johti vain syytteiden hylkäämiseen.[2]
Seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vaikka useimmat Panama-skandaalin yhteydessä syytetyt poliitikot onnistuivat välttämään tuomion, tasavaltalaisten julkisuuskuva kärsi pahasti ja monet heidän vanhoista johtajistaan vetäytyivät politiikasta. Sosialistien kannatus kasvoi.[3] Varsinkin Drumont onnistui hyödyntämään skandaalia antisemitismin lietsomiseen, sillä kansanedustajia lahjoneet liikemiehet olivat olleet juutalaisia. Tämä loi osaltaan pohjaa myöhemmälle Dreyfus-oikeudenkäynnille, jossa viatonta upseeria syytettiin maanpetoksesta juutalaisuutensa vuoksi.[4]
Ranskan valtio yritti varmistaa Panaman kanavan rakennustöiden jatkamisen de Lessepsin yhtiön konkurssista huolimatta. Vuonna 1894 perustettiin uusi kanavayhtiö, Compagnie Nouvelle du Canal de Panama, ja rakennustöitä päästiin jatkamaan lähes kuuden vuoden tauon jälkeen. Pääomaa ei kuitenkaan saatu tälläkään kertaa kerättyä tarpeeksi, joten yhtiö ja keskeneräinen kanava myytiin vuonna 1904 Yhdysvaltain valtiolle, joka rakensi kanavan loppuun.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Panama Scandal (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 17.8.2014.
- ↑ a b c d e f g Why de Lesseps failed to build the Panama Canal (englanniksi) Volker Wichmann. Viitattu 17.8.2014.
- ↑ a b France: History (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 17.8.2014.
- ↑ Anti-semitism at the turn of the century (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi) Dreyfus Rehabilitated. Viitattu 27.1.2020.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Panama-skandaali Wikimedia Commonsissa
