Palkkajousto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Työn kysynnän hintajousto eli palkkajousto on taloustieteessä työn kysynnän suhteellinen muutos jaettuna palkan suhteellisella muutoksella. Suomessa se on arviolta -0,4 ... -1.

Palkkajousto -0,5 tarkoittaisi, että jonkin yrityksen tai alan palkkojen nousu 1 %:n verran vähentää sen yrityksen tai alan työllisyyttä keskimäärin 0,5 %.[1]

Mitä suurempi palkkajousto on, sitä enemmän pienikin palkanalennus parantaa työllisyyttä. Lyhyellä aikavälillä joustot ovat pienempiä, joten kaikki vaikutukset työllisyyteen eivät näy heti.[2]

Palkkojen aleneminen lisää työllisyyttä kahdella tavalla:

  • tuotantovaikutus: palkanalennus laskee hyödykkeen hintaa, mikä lisää sen kysyntää, jolloin tarvitaan enemmän työntekijöitä;
  • korvausvaikutus (substituutiovaikutus): palkanalennuksen vuoksi tuotteet kannattaa tuottaa käyttämällä vähemmän pääomia (mm. koneita) ja enemmän työvoimaa. [2]

Palkkajousto Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palkansaajien tutkimuslaitoksen selvityksen mukaan pitkän aikavälin työvoiman kysynnän palkkajousto on Suomessa -0,4 (eri yrityksissä -0,1 .. -2,1, elintarviketeollisuudessa -0,7 ja vähittäiskaupassa -0,5).[2]

Jaakko Kianderin tutkimuksen mukaan palkkajousto olisikin pitkän aikavälin keskiarvona -0,8, ja se olisi noussut -1:een (1980-1994), teollisuudessa nousu olisi tapahtunut vasta vuoden 1990 jälkeen. Palkkajousto ohitti -1:n rakennus-, kuljetusväline-, elektroniikka-, elintarvike- ja tevanake-aloilla (tekstiili, vaate, nahka, kenkä) ja oli suurimmillaan keskisuurissa yrityksissä.[1]

Jaakko Pehkosen tutkimuksessa suurista teollisuusyrityksistä palkkajoustoksi tulikin -0,97 (1985-1995).[1]

  1. a b c Työvoiman kysynnän joustojen ja työn verokiilan vaikutukset työllisyyteen, Eero Siljander, Työpoliittinen Aikakauskirja 3/2002, Työministeriö. Sivut 71-72, 84-85.
  2. a b c Vertaileva näkökulma Suomen työmarkkinoihin, Jutta Moisala, Jukka Pekkarinen, Heikki Taimio, Juhana Vartiainen, Palkansaajien tutkimuslaitos, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 21/2004, sivut 223-224