Palkansaajarahastot
Palkansaajarahastot (ruots. Löntagarfonder), olivat Ruotsin sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen vuosina 1983–1991 ajama järjestelmä, jossa osa yritysten voitoista olisi rahastoitu ammattiyhdistysliikkeen ylläpitämiin rahastoihin ja varoilla ostettaisiin asianomaisen yrityksen osakkeita. Palkansaajarahastoja ehdotti alun perin Ruotsin keskusammattijärjestö LO tavoitteena lisätä palkansaajien vaikutusvaltaa työnantajayrityksissään. Ruotsin yrittäjät ja muut rahastoja vastustaneet näkivät ne puolestaan suurena ja vaarallisena askeleena kohti sosialismia.
Palkansaajarahastoja kannatti vuonna 1982 porvarihallituksen jälkeen valtaan tullut pääministeri Olof Palme, ja ne aiheuttivat 1980-luvun alkuvuosina suurimpia nyky-Ruotsissa nähtyjä mielenosoituksia etenkin ruotsalaisten yrittäjien taholta.[1]
LO alkoi puhua palkansaajarahastoista 1970-luvun puolivälissä. Niiden pääideologi oli taloustieteilijä Rudolf Meidner,[2] jonka mielestä omistus on työntekijöille paras tapa saada vaikutusvaltaa yrityksessä, jossa työskentelevät. Vuosina 1976–1982 Ruotsissa oli porvarihallitus, ja asia ei edennyt. Olof Palmen johtamien sosiaalidemokraattien palattua valtaan 1982 palkansaajarahastot otettiin jälleen esille ja niitä alettiin perustaa vuonna 1983 tehdyllä päätöksellä. Tosin myös sosiaalidemokraattien omissa joukoissa oli niille hiljaista vastustusta: lehtikuvaaja tallensi puolueen valtiovarainministerin Kjell-Olof Feldtin raapustamassa valtiopäivien istunnossa rahastoja vastustavaa runoa, joka pääsi näin julkisuuteen ja aiheutti vahinkoa sosiaalidemokraateille.
4. lokakuuta 1983 Tukholmassa pidetty palkansaajarahastojen vastainen mielenosoitus keräsi 80 000–100 000 osallistujaa.[3]Se oli suurin poliittinen mielenosoitus - mobilisoitujen lukumäärällä mitattuna - joka tapahtui Ruotsissa liberaalin ja oikeiston poliittiselta lohkolta[4][5]
Päätöksen läpiviennissä sosiaalidemokraatteja tuki Ruotsin kommunistinen vasemmistopuolue, mutta ay-liike ei kuitenkaan saanut rahastoja hallintaansa, vaikka niin oli suunniteltu. Rahastoja perustettiin lopulta vain viisi, ja niiden taloutta rasitti niille määrätty voitonjakovero.
Vuoden 1991 valtiopäivävaalien voittajaksi noussut Carl Bildtin johtama porvarihallitus lopetti palkansaajarahastot vuonna 1993 ja niiden omaisuus siirrettiin kahdelle holdingrahastolle Atlelle ja Burelle, jotka listattiin myöhemmin Tukholman pörssiin.
Myöhemmät sosialidemokraattien vaalit voitot, kuten vuoden 1994 valtiopäivävaalien voitto, eivät johtaneet paljansaajarahastojen palauttamiseen, sillä puolueen johtavat jäsenet pitivät koko varoista käytyä keskustelua puolueelle ongelmana.
Suomessa esimerkiksi Kaukaan sellu- ja paperitehtaan johtaja Casimir Ehrnrooth yllättäen kannatti ajatusta työntekijöiden lisääntyvästä omistuksesta, ja Kaukaalle perustettiinkin yhteistoimintarahaston nimellä pari vuotta toiminut vastaavanlainen rahasto. Se kuitenkin lakkautettiin pian Ehrnroothin väistyttyä Kaukaan johdosta.[6]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Kinnunen, Helena: Olof Palmen muistokirjoitus, Helsingin Sanomat, helmikuu 1986. Viitattu 30.6.2016.
- ↑ Peltokangas, Niko: Oman elämänsä toimitusjohtajat[vanhentunut linkki], Libero-lehti, Libero ry 22.10.2015. Viitattu 30.6.2016.
- ↑ Leif Lewin: Ideology and Strategy: A Century of Swedish Politics. Cambridge University Press, 1988. ISBN 978-0-521-34330-5 Teoksen verkkoversio (viitattu 4.11.2024). (englanti)
- ↑ Arvidsson, Claes: Med LO:s fonder hade det blivit andra bullar. Svenska Dagbladet, October 4, 2008. Artikkelin verkkoversio. (ruotsi)
- ↑ Löntagarfonderna - Besluten som format Sverige Sveriges Radio. 22.12.2017. Viitattu 4.11.2024. (ruotsiksi)
- ↑ Schönberg, Kalle: Edesmennyt suurliikemies olikin työelämän uudistaja – entinen pääluottamusmies muistaa hyvällä, Yle Uutiset 11.8.2015. Viitattu 30.6.2016.
