Palestiinan pakolaisuus

Palestiinan pakolaisia vuonna 1948.

Palestiinan pakolaisuus (al-Hijra al-Filasteeniya) syntyi Israelin itsenäisyyssodan (1948-1949) ja sitä edeltäneen sisällissodan (1947-1948), kun noin 0,7 miljoonaa Palestiinan brittiläisen mandaatin arabia pakeni sotaa tai karkotettiin. Osa onnistui palaamaan ja saamaan Israelin kansalaisuuden, mutta suurimmalta osalta vasta perustettu Israelin valtio esti paluun. Ainoastaan noin kymmenen prosenttia Israelin haltuunsa ottamien alueiden arabeista oli jäänyt asuinsijoilleen. Edelleen väitellään siitä, kuinka moni pakeni itse sotatapahtumia ja kuinka moni karkotettiin.

Kyseisiin sotatapahtumiin kuului esimerkiksi juutalaisten suorittamia raiskauksia ja joukkomurhia, kuten Galilean alueella sijaitsevassa Safsafin kylässä tapahtunut 50-70 vangiksi otetun miehen joukkomurha, jonka jälkeen loput kylän asukkaat pakenivat oma-aloitteisesti. Joskus hyökkäykset olivat kostoiskuja arabien väkivallalle, kuten 30.12.1947 tapahtuneelle 39 juutalaistyöläisen joukkomurhalle Haifan öljynjalostamossa, minkä jälkeen Hagana hyökkäsi arabityöläisten kotikyliin.

Palestiinalaiset kutsuvat kansansa pakkosiirtoa pois nykyisen Israelin alueelta nimellä al-nakba, joka tarkoittaa katastrofia, hävitystä tai tuhoa Israelin itsenäisyyspäivän jälkeistä päivää (15. toukokuuta) vietetään Palestiinalaisten kalenterissa Nakban muistopäivänä (arabiaksi: يوم النكبة Jawm al-Nakba). Israelissa Nakban muistopäivän viettäminen on kielletty sakon uhalla.

Vuoden 1967 sodan jälkeen Länsirannalle ja Gazan kaistalle perustettiin kymmenen leiriä kotiseudultaan siirtymään joutuneiden henkilöiden majoittamiseksi.

YK:n arvion mukaan pakolaisia oli aluksi noin 711 000 ja Israelin mukaan 500 000. Pakolaisväestö on kasvanut sittemmin l Vuonna 2023 heitä oli jo 5,9 miljoonaa, sillä YK:n alainen Palestiinan pakolaisjärjestö UNRWA laskee brittiläisen mandaatin pakolaisiksi myös pakolaismiesten lapset ja näiden jälkeläiset.

UNRWA:n mukaan palestiinalaispakolaiset elävät jatkuvan kriisin oloissa, jota luonnehtii köyhyys ruoan puutetta myöten. Nuorten työttömyys on erittäin korkea ja toimeentulon vaikeudet ovat sääntö. Pakolaisten uhkana ovat myös aseelliset konfliktit.

Historia

Bayt Jibrinin arabikylän rauniot vihreällä vyöhykkeellä Hebronista länteen.

Israelin itsenäisyyssodan vaikutukset

Israel ei ole päästänyt sotaa tai vainoa paenneita ja äärisiionistien pakkosiirtämiä palestiinalaisia palaamaan kotiseudulleen huolimatta YK:n päätöslauselmasta, jonka mukaan Israelin on sallittava paluu niille pakolaisille, jotka haluavat ”elää rauhassa naapureidensa kanssa”.

Palestiinalaiset ovat väittäneet, että heidät karkotettiin sionistien poliittisen suunnitelman vuoksi. Benny Morrisin mukaan ei ole kuitenkaan saatu näyttöä siitä, että karkotukset olisivat perustuneet poliittisiin päätöksiin.

Israelin mukaan ihmiset lähtivät kodeistaan arabijohtajien ja arabimaiden kehotuksesta. Monet paikalliset johtajat todella kehottivat arabeja mieluummin lähtemään kuin jäämään juutalaisten alaisuuteen. Egyptiläisen sanomalehden mukaan Jerusalemin suurmufti olisi heti Israelin itsenäisyysjulistuksen jälkeen 15.5.1948 kehottanut arabeja lähtemään Palestiinasta antaakseen arabiarmeijalle tilaa taistella. Näitä kehotuksia ei esiintynyt kuitenkaan laajasti.

Ensimmäinen pakolaisaalto alkoi sodan alettua vuonna 1947. Pakenijat olivat Israelin haltuun kaavailtujen kaupunkien koulutettua arabiväestöä ja arabiyhteisön johtajia. Ensimmäisen selvän karkotuksen teki Hagana helmikuussa 1948 Caesareassa.

Varsinainen massapako alkoi huhtikuussa 1948, kun Palestiinan juutalaisyhteisö Yishuv muutti sodankäyntinsä hyökkääväksi. Sitä seurasi arabien vastarinnan nopea romahdus. Suurin yksittäinen massapakoon vaikuttanut tapahtuma oli huhtikuussa Deir Yassinin kylässä lähellä Jerusalemia tapahtunut arabien joukkomurha. Arabit käyttivät tapausta propaganda-aseena, mutta uutisointi herättikin siviiliväestössä pelkoa ja lisäsi arabien spontaania pakoa sota-alueilla olevista kylistä.

Benny Morrisin mukaan siviilien pako johtui sekä karkotusmääräyksistä että pelosta joutua keskelle barbaarisia sotatoimia. Siihen vaikutti myös arabijohdon kyvyttömyys hoitaa hallintoa brittien poistuttua maasta. Maasta poistui oma-aloitteisesti etenkin koulutettu palestiinalainen eliitti, joka oli ollut Britannian romahtaneen mandaattihallinnon palveluksessa. Arabijohdon ei tiedetä antaneen kehotuksia pakoon, mutta paikallisesti sitä tapahtui. Niinpä kun Hagana aloitti huhtikuun 22. päivä hyökkäyksen Haifaan, paikallinen arabijohto kehotti arabiväestöä pakenemaan. Niitä jotka jäisivät juutalaisten alaisuuteen kohdeltaisiin uskostaan luopuneina. Kansainvälisen reaktion pelossa juutalaisviranomaiset yrittivät aluksi jopa estellä arabien lähtöä, kuitenkin ilman tulosta. Ennen sotaa Haifassa asui 65 000 arabia, mutta toukokuussa 1948 enää 6 500. Israelin tiedustelupalvelun raportin mukaan arabijohdon määräyksillä ei kokonaisuudessaan ollut suurta merkitystä arabiväestön pakoon, vaikka naisia ja lapsia kehotettiinkin väistymään taistelujen tieltä.

Palestiinalainen katsoo koulua pakolaisleirissä, 1948.

Vuoden 1948 huhti-toukokuusta lähtien pakoon lähtijät olivat pääasiassa arabikylistä. Suurin yksittäinen karkotus tapahtui Lyddan ja Ramlen kaupungeista, mistä häädettiin 60 000 asukasta. Israelin komentaja Moshe Karmel antoi lokakuussa 1948 Pohjois-Galilean tyhjennysmääräyksen.

Kesäkuun 16. päivänä 1948 Israelin hallitus ilmoitti, ettei se salli pakolaisten paluuta Israelin valtion alueelle ainakaan ennen konfliktin päättymistä. Israel pyrki myös tekemään paluuta mahdottomaksi aloittamalla tyhjentyneiden arabikylien ja viljelysten hävittämisen. Eri väestöryhmiä kohdeltiin eri tavoin siten, että druusikylillä oli parempi mahdollisuus säilyä kuin arabikylillä.

Kansainväliset vaatimukset pakolaisten paluusta muotoiltiin 11. joulukuuta 1948 YK:n päätöslausumassa nro. 194. Sen mukaan paluuoikeus tulee antaa niille pakolaisille, jotka haluavat ”elää rauhassa naapureidensa kanssa”.

Itsenäisyyssota päättyi 20. heinäkuuta 1949. Kesällä 1949 Israel oli valmis ottamaan vastaan 70 000 pakolaista. Sionistiselle liikkeelle arabiväestön siirtäminen oli kuitenkin tärkeää juutalaisenemmistöisen valtion luomiseksi. Muuten uhkana olisi ollut maan sisäinen laaja juutalaisille vihamielinen arabiväestö. Laajat väestönsiirrot olivat Euroopassa olleet myös tavallisia ja poliittisesti hyväksyttyjä vielä toisen maailmansodan jälkinäytöksissäkin. Esimerkiksi 12–14 miljoonaa saksalaista karkotettiin Itä-Euroopasta suurvaltojen vahvistaessa siirrot.

Arabien omaisuus ei siirtynyt suoraan israelilaisille sodan ja valloitusten seurauksena. Maahan perustettiin virasto hallinnoimaan ”hylättyä omaisuutta”, eikä sen päätöksistä ollut valitusoikeutta. Maatalousministeriölle annettiin valtuus vuokrata takavarikoitua maata yksityisille henkilöille. Palestiinalaisille ei maksettu kompensaatiota menetyksistään. Arviot menetetyn omaisuuden arvosta vaihtelevat Yhdistyneiden kansakuntien sovittelukomission arvioimasta sadasta miljoonasta punnasta Arabiliiton esittämään kahteen miljardiin puntaan.

Kuuden päivän sodan vaikutukset

Kuuden päivän sodassa vuonna 1967 Israelia vastassa olivat Egypti, Jordania, Syyria ja Irak. Sota päättyi Israelin nopeaan voittoon, missä Israel valtasi Gazan, Siinain niemimaan, Länsirannan ja Golanin kukkulat. Samalla Israelin miehityksen alaisuuteen jäi toista miljoonaa arabia. Arviolta 200 000 tai 250 000 arabia Gazasta, Länsirannalta, Itä-Jerusalemista ja Golanilta pakeni sodan aikana arabimaihin, ja tuntematon osa lähti Israelin karkottamana. Heitä ei kuitenkaan lueta UNRWA:n tarkoittamiin Palestiinan pakolaisiin. Sodan jälkeen Israel hyväksyi 17 000 henkilön paluun, kun hakemuksia oli 120 000. Miehitetyillä alueilla olleet palestiinalaiset jäivät Israelin sotilashallinnon alaisuuteen. Miehitetyn ja periaatteessa Israeliin liitetyn Itä-Jerusalemin asukkaat saivat ”pysyvän asukkaan” statuksen, mikä oikeutti heidät äänestämään kunnallisvaaleissa, mutta ei valtiollisissa vaaleissa.

Vuoden 1948 jälkeen eri maiden alaisuuteen jääneet Gazan, Länsirannan ja Israelin arabit olivat nyt yhden valtion alaisuudessa, mikä vahvisti palestiinalaista nationalismia. Siihen vaikutti myös pettymys muiden arabimaiden taholta saatuun tukeen ja niiden häviöön sodassa. Palestiinan arabien järjestö PLO nousi yleisesti hyväksytyksi palestiinalaisten etujen ajajaksi.

Vuonna 1977 Israel vetäytyi Siinailta ja vuonna 2005 Gazasta. Vuonna 2007 terroristijärjestö Hamas kaappasi vallan Gazan kaistalla.

Palestiinan pakolaisten nykytilanne

Rekisteröityjen Palestiinan pakolaisten lukumäärä 1950–2008.

YK:n pakolaisjärjestö Palestiinan pakolaisille (UNRWA) määrittelee Palestiinan pakolaiseksi ”henkilön, jonka normaali asuinpaikka oli Palestiina aikavälillä 1. kesäkuuta 1946 – 15. toukokuuta 1948 ja joka menetti kotinsa ja toimeentulonsa vuoden 1948 konfliktin jälkeen.” Määritelmää on täydennetty siten, että myös Palestiinan miespuolisten pakolaisten jälkeläiset ovat pakolaisia.

UNRWA arvioi, että vuonna 2021 palestiinalaispakolaisia on 5,9 miljoonaa, ja määrä kasvaa. Virallisista pakolaisista 2,3 miljoonaa asuu Jordaniassa, 570 000 Syyriassa ja 480 000 Libanonissa. Gazan kaistalla asuu 1,5 miljoonaa ja Länsirannalla 870 000. Noin miljoonalla Palestiinan pakolaisella ei ole muuta henkilöllisyyspaperia kuin YK:n Palestiinan pakolaisjärjestön myöntämä henkilökortti.

Suhtautuminen terroriin

Palestiinalaisista 40 % hyväksyi vuonna 2012 laaditussa kyselyssä miehittäjää vastaan suunnatut terroriteot ”usein tai joskus”, ja kolmannes tuomitsi ne kaikissa tilanteissa.

Suhtautuminen sharia-lakiin

Noin 93 % palestiinalaisista on muslimeja. Yhdysvaltalaisen Pew Research Center -ajatushautomon vuonna 2012 julkaiseman kyselyn mukaan palestiinalaiset muslimit kannattivat maailman muslimeista useimmin uskonnollista šaria-lakia (89 %). Lisäksi 81 % kannatti kivityskuolemaa haureuden johdosta %.

YK:n Palestiinan pakolaisjärjestö UNRWA

UNRWA toimii kansainvälisen rahoituksen varassa, ja sen henkilökuntaan kuuluu lähes 28 000 henkilöä, joista valtaosa on Palestiinan pakolaisia. UNRWA pitää yllä kouluja ja terveyspalveluita Länsirannalla ja Gazassa. UNRWA:n kouluissa on yli puoli miljoonaa oppilasta, terveyspalveluissa on vuosittain 8,4 miljoonaa käyntikertaa, sosiaalipalvelujen asiakkaita on lähes 300 000 vuosittain. UNRWA toimii kansainvälisellä rahoituksella, ja sen vuotuinen budjetti vuonna 2021 oli hieman yli miljardi dollaria. Noin 90 % varoista tulee YK:n jäsenvaltioilta, Euroopan unionilta ja näiden jäsenvaltioilta.

Elokuvia

• 500 Dunam on the Moon: Rachel Leah Jonesin dokumentti kertoo Ayn Hawdin palestinalaisesta kylästä, jonka Israelin joukot valtasivat ja tyhjensivät vuoden 1948 sodassa.
• The Palestinian Catastrophe 1948: Benny Brunnerin ja Alexandra Janssen dokumentti, joka seuraa Palestinan pakolaisongelmaan liittyviä tapahtumia.

Katso myös

• Israelin–Palestiinan konflikti
• Arabien–Israelin konflikti
• Diaspora
• Sionismi
• Palestiinan brittiläinen mandaatti
• Palestiinalaisten paluuoikeus

Lähteet

• Bowker, Robert: Palestinian Refugees: Mythology, Identity, and the Search for Peace. Lynne Rienner Publishers, 2003. ISBN 978-1-58826-202-8 Teoksen verkkoversio.
• Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005, 2. p. 2014. ISBN 951-662-920-2
• Morris, Benny: The Birth of the Palestinian Refugee Problem Revisited. Cambridge University Press, 2004. ISBN 978-0-521-00967-6 Teoksen verkkoversio.
• Morris, Benny: 1948 : A History of the First Arab-Israeli War. Yale University Press, 2008. ISBN 978-0-300-12696-9 Teoksen verkkoversio.
• The World’s Muslims: Religion, Politics and Society. Overview 30.4.2013. Pew Research Center. Viitattu 27.3.2021.
• Spencer, Robert: The Palestinian Delusion. The Catastrophic History of the Middle East Peace Process. Bombardier, 2019. ISBN 978-1-64293-254-6

Aiheesta muualla

• Sands of Sorrow – Film on refugees. Web Archive. (englanniksi)
• Save the Children: life in a refugee camp (englanniksi)
• United Nations Programme of Assistance to the Palestinian People (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Ennen & nyt – Israelin synty (1948) uudessa tutkimuksessa