Paavo Tamminen
Paavo Bertel Tamminen (9. helmikuuta 1894 Prunkkala – 20. helmikuuta 1953) oli suomalainen jääkärikapteeni. Hänen vanhempansa olivat rovasti Isak Reinhold Tamminen ja Kerstin von Hausen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Aino Tolvasen kanssa.[1][2]
Opinnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tamminen kävi neljä luokkaa Tampereen suomalaista yhteiskoulua ja sähkökurssin Tampereen teollisuuskoulussa sekä suoritti yksityisesti seitsemänen luokan Kokkolan yhteislyseossa vuonna 1932. Hän suoritti hyökkäysvaunukurssi vuonna 1923 ja sotilaspedagogisen kurssin vuonna 1925 sekä komppanianpäällikkökurssin 1. jakson Suojeluskuntain päällystökoulussa vuonna 1930, Aseseppäkoulun asemestarikurssin hän suoritti 1. jakson vuonna 1933 ja 2. jakson vuonna 1935.[1][2]
Jääkärikausi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tamminen toimi sähköalalla harjoittelijana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 5. helmikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 53 muun miehen kera 2. lokakuuta 1917 perustettuun pataljoonan tiedonanto-osastoon.[3] Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella.[1][2]
Suomen sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tamminen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan komppanian vääpeliksi 5. Jääkärirykmentin 15. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Karjalankannaksella.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tamminen siirrettiin sisällissodan jälkeen 18. elokuuta 1918 Vuoristoprikaatin tiedonanto-osastoon, missä hän toimi merkinantojoukkueen johtajana ja osaston adjutanttina. Vuoristoprikaatista hänet siirrettiin 7. huhtikuuta 1919 alkaen 1. Divisioonan tiedonantovälinekomppanian puhelinjoukkueen johtajaksi ja 2. helmikuuta 1921 alkaen Kenttälennätinpataljoonaan, missä hänet sijoitettiin aliupseerikoulun opetusupseeriksi sekä pataljoonan insinööri- ja aseupseeriksi. Armeijasta hän erosi 14. toukokuuta 1927 ja siirtyi Suojeluskuntain ase- ja konepajan palvelukseen työskennellen yrityksessä hienomekaanikkona, asekokoojana ja korjaajana. Vuonna 1930 hän liittyi Suojeluskuntajärjestöön missä hänet sijoitettiin aluepäälliköksi Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin 1. alueelle. Tehtävässä hän toimi 31. heinäkuuta 1931 saakka. Tamminen astui uudelleen vakinaiseen palvelukseen 23. syyskuuta 1932 ja hänet sijoitettiin Viestipataljoona 2:een (myöhemmin Viestipataljoona) ja määrättiin 1. komppaniaan nuoremmaksi upseeriksi ja 1. toukokuuta 1934 alkaen opetusupseeriksi aliupseerikouluun. Seuraavaksi hänet siirrettiin 26. tammikuuta 1937 aseteknikoksi Kaasusuojelukouluun.[1][2]
Talvi- ja jatkosota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tamminen osallistui talvisotaan Kaasunsuojeluvarikolla ja Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin aseupseeriksi Tykistön koulutuskeskus 3:een, josta hänet siirrettiin myöhemmin asetarkastajaksi 7. Armeijakunan esikuntaan ja edelleen 5. Armeijakunnan esikuntaan. Vuonna 1943 hänet siirrettiin aseupseeriksi Viestikoulutuskeskukseen ja edelleen Jalkaväenkoulutuskeskus 23:een ja Jalkaväenkoulutuskeskus 3:een. Vakinaisesta palveluksesta hän erosi sotien jälkeen ja siirtyi Imatran voima Oy:n palvelukseen.[2]
Luottamustoimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tamminen toimi Kenttalennätinpataljoonan kunnianeuvoston jäsenenä vuosina 1921–1923 ja varapuheenjohtajana vuonna 1927.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
      |
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
- Suomalainen, Jaakko, Sundvall, Johannes, Olsoni, Emerik ja Jaatinen, Arno (toim.): Suomen jääkärit: toiminta sanoin ja kuvin II, 2. painos. Kuopio: Osakeyhtiö Sotakuvia, 1933.