Põllküla-Klooga-Paldiskin sotapakolaisleirit

Põllküla-Klooga-Paldiskin sotapakolaisleirit olivat vuonna 1943 Pohjois-Viroon perustettuja karenteeni- sekä kokoamisleirejä, joihin väliaikaisesti sijoitettiin Saksan armeijan miehittämän Leningradin piirin inkerinsuomalaisia (vähin erin myös latvialaisia ja puolalaisia) ennen siirtämistään muualle Viroon tai Suomeen.

Klooga-Paldiskin kokoamisleirien ensimmäiseksi johtajaksi määrättiin inkeriläisten siirtotoimiin osallistunut kapteeni Juho Tirranen, joka oli itsekin inkerinsuomalaisia.

Klooga-Paldiski kokoamisleirien kautta evakuoitiin vuosina 1942–1944 Suomeen runsaat 63 000 inkeriläistä sotapakolaista.

Siirtotoimien kärkihetkillä v. 1943 syksyllä saapui Paldiskiin korkeimmillaan kuusi kuljetusjunaa, ts. 300–1300 pakolaista vuorokaudessa, mikä aiheutti humanitäärisen katastrofin.

Leireillä puhkesi kulkutautiepidemioita. Lapsia ja vanhuksia kuoli huonoissa olosuhteissa kaikkiaan noin 1500 henkeä, joista suurempi osa haudattiin joukkohautoihin Põllkülaan, mutta myös Kersalun kylän Ringin tilan maille ja Paldiskin ortodoksikalmistolle.

Leireillä menehtyneiden muistoksi on vuosikymmenten saatossa Põllkülaan kehitetty Muistolehto, siunattu useampia muistokiviä menehtyneille sekä muistolaatta siirtotoimien johtajalle Pentti Kaiteralle.

Elinolot leireillä

Ensimmäiset kuljetetut pakolaiset majoitettiin Põllkülan ja Paldiskin välissa sijainneisiin, tänne vuonna 1940 Puna-armeijan käskystä pystytettyihin kalkkikivirakenteisiin varastoihin. Suuri osa pakolaisista sullottiin Paldiskissa olleisiin keskeneräisiin sotilasparakkeihin, joilta puuttui ovia ja ikkunoita, puhumattakaan lattioista. Myöhemmin saapuneille tarjottiin väliaikaisia kevyitä pahvi- ja telttarakenteita, joihin mahdutettiin joskus toista sataa henkeä. Parakeissa ei useimmiten ollut uuneja, ja jos joitakin peltikamiina olikin, näiden teho ei ollut riittävä isoja tiloja nähden. Sateisena syksynä muurit homettuivat ja lattiat kostuivat. Ihmiset nukkuivat maa- ja sementtilattioilla, sillä kasarmeissa ei ollut riittävästi kerrossänkyjä. Tilat olivat vailla sähkövaloja.

Kloogalla sijainneisiin tiilikasarmeihin oli majoitettu hallinto- ja talousosasto, vartiosto sekä muu henkilökunta.

Pakolaiset olivat jo tänne saapuessaan huonolla tolalla, nääntyneitä ja puolisairaita, osa heistä ei huonoissa oloissa toipuneet. Aluksi leirien terveydenhuolto-osaston ylihoitaja oli lääkintämajuri Niilo Nathanael Pesonen, häntä seurasi Pentti Halonen. Lääkäreinä toimivat vielä Esko Näätänen, Saara Nopola-Ranta ja Katri Malmivaara, jotka pyrkivät näissä epäsanitäärisissä oloissa tekemään parhaansa. Heitä olivat tukemassa jotkut virolaiset lääkärit.

Vuoden 1942 kesällä puhkesi leireillä iso pilkkukuume-epidemia, jonka johdosta kuljetukset ja vastaanotto keskeytettiin kahdeksi kuukaudeksi. Julistettiin ankara karanteeni, jotta tauti ei leviäisi ympäristöön.

Kloogan leireillä sekä kuljetusaluksilla huolehtivat pakolaisista muun muassa Lotta Svärd -järjestön lotat Sylvia Heino, Liisa Holma, Hertta Levas, Anni Tukia, Liisa Maria Tenkku, Maria Virolainen, Sandra Yllö, Elsa Dubbelmann – suurin osa heistä itsekin inkerinsuomalaisia. Apuhenkilökuntaa pestattiin nuorempien pakolaisnaisten ja tyttöjen joukosta. Heitä tarvittiin polttopuiden varustamiseen, ruoanlaittoon, sairaskuljetukseen, ruumishuoneeseen, haudankaivuuseen ym. Tuolloin 16-vuotias Helvi Haponen mainitsi haastattelussaan, että vaikka kyseessä olivatkin joukkohaudat, niin jokaista vainajaa varten oli kuitenkin arkku.

Toini Luukkanen, joka oli avuksi sairaalan lastenosastolla muisteli, että lapsilla oli runsaasti vakavia aineenvaihduntahäiriöitä (esim. riisitautia, ruusua, ripulia ym.), samoin keuhko- ja aivokalvontulehduksia. Sylivauvoja ja pikkulapsia kuoli valtavasti. Ison kuolevaisuuden takia leirin päällystö päättikin ruveta hautaamaan joukkohautoihin. Muistoristien pystyttäminen yksittäisille kuolleille lopetettiin. Haudan lepoon siunauksen ja kuolinrukoukset hoisivat useimmiten inkeriläisvanhukset itse.

Jostain hankittiin kuitenkin tiiliä ym. kiviä, joista naiset laittoivat lähimmäisilleen ristit maan päälle. Nämä sammaloituivat vuosien varrella. Vielä 1980 -luvun lopulla useat omaiset löysivät isompien puiden ja kamaraan maatuneiden kiviristien perusteella taannoiset hautapaikat (tieto: Ilmar Laherand 2011). Kokoamisleireillä toimi kolme pappia, pidettiin palveluksia ja lapset kävivät jopa koulua. Kaaoksen keskellä pidettiin yllä kuria ja arkijärjestystä.

Toiset pääsivät leiriltä verrattain lyhyessä ajassa, jopa muutamassa päivässä tai viikossa. Joidenkin kohtalokseen koitui kyyhöttä leirillä viikkokausia ja kauemminkin, esimerkiksi sairaskohtauksen tai kulkutautiepäilyksen vuoksi. On tiedossa, että jotkut henkilöt viettivät täällä lähes puoli vuotta .

Viron Tiedeakatemian akateemikko Mihkel Veiderma muisteli, että inkerinsuomalaisia pakolaisia avustivat lähikylien isännät. Ensimmäinen virolainen leirinjohtaja luutnantti Rein Espre (Saksan armeijan Sicherheitsdienst’in asettama väestörekisteröintien toimeenpanija Inkerissä) kävi henkilökohtaisesti pyytämässä ruoka-apua ja saikin perunoita, jopa jauhoja. M. Veiderma korostaa, että virolaisten mahdollisuudet tarjota apua olivat Saksan miehityksen takia rajoitettuja. Valtion Pakolais-viraston toiminta oli halvaantunut. Veiderma, joka vieraili täällä opetusministerin virkaa hoitaneen isänsä seurassa, kuvaa oloja leireillä heiveröisiksi. Miehitetyn Viron julkisuushenkilöiden piireissä oltiin leirien tilasta tietoisia, mutta mitään varteen otettavaa yhteistyötä suomalaisten kanssa ei voitu kehittää.

Rintaman läheisyydestä siirettävien keskuudessa oli vallannut alaa uskonnollispohjainen fatalismi ”Kanaanin kansana”, jota koeteltiin Jobin koettelemuksin. Hyvin käsitettiin, ettei siirtotoimet ainakaan tilannetta pahenna. Kaiken kaikkiaan inkerinsuomalaisten ym. kansanryhmien pelastuksessa pommitusten tulilinjalta ja rintamavyöhykkeestä onnistuttiin kohtalaisesti. Suomen neuvottelut Natsi-Saksan Nord-armeijan (Heeresgruppe Nord) päämajan kanssa viipyivät ja siviiliuhrien määrä lisääntyi päivittäin. Valtavia puutteita oli kokoamisleirien järjestyksessä ja huollossa. Pakolaiset saattoivat ennen siirtotoimia miehitetyssä Inkerissä toki myydä eläimet ja omaisuutensa voimassa olevan ruplan hinnasta, josta markkoihin vaihdettuna oli suurtakin apua Suomessa.

Aikalaiskokijana ja harrastajahistorioitsijana on Põllkülan ja Kloogan leirien oloista kirjoittanut Ilmar Laherand (2008). Hän kuvaa, kuinka ihmiset olivat jo saapuessaan näännyksissään, sairaita ja jotkut jopa haavoituneita. Useat vietiin joukkohautoihin suoraan vaunuista. Olosuhteet leireillä huonontuivat entisestään, kun venäläiset upottivat torpeedolla yhden kuljetusaluksen ja siirtoja ei kehdattu jatkaa entiseen tahtiin. Venäläiset levittivät vuoden 1943 lopussa rintama-alueilla lentolehtisiä, missä uhattiin siirtotoimiin suostuneet upottaa laivoineen kaikkineen. Mutta viivästys merkitsi myös ruokavarojen loppumista leireiltä. Ankarat talvipakkaset jäädyttivät Suomenlahden. Näin leireihin sulloutui 15–17 tuhatta pakolaista, jota ei kukaan alun perin ollut aavistanut.

Vaikka suomalaiset olivat sopimuksen mukaan ottaneet vastuun inkeriläisistä Viron rajalta saakka, siirtolaisten varustaminen ruokavaroilla tapahtui edelleen Saksan armeijan armoilla. Jo rintaman lähettyvillä oli kärsitty pulaa ruoasta ja nähty suoranaista nälkää. Leireihin sijoitetuillekin riitti ruokatavaraa vain niukasti, vaikkei nälkäkuolemia esiintynyt. Tilannetta helpottivat virolaiset talonpojat ja lotat, jotka järjestivät kenttäkeittiöt ja varustivat elintärkeällä särpimellä. Paldiskin ympäristön maatilat tarjosivat apuaan muun muassa työllistäen näitä inkeriläisiä, joitten onnistui joko sovintoteitse tai salaa poistua leireiltä. Virallisestikin yhteensä noin 3000 suomalaista siirrettiin maatöihin Viron eri maakuntiin – Harju-, Pärnu- ja Viljandimaalle. Tämä helpotti useiden satojen pakolaisten vointia, sillä maatiloilta lähetettiin ruokatavaraa perheenjäsenille. Jotkut maatiloille värvätyt eivät sitten Suomeen siirtyneetkään, vaan käyttivät hyväkseen ansiomahdollisuuksiaan.

Muistolehto

2. heinäkuuta 1943 Valtion Pakolais-viraston johtaja Edgar Neggo vieraillessaan leireillä ilmoitti, että kaikkille hautapaikoille perustetaan muistomerkit. Jussi Tenkku on tämän johdosta tehnyt päiväkirjaansa seuraavan merkinnän:

Illalla olivat Kloogan (Põllkülan) kalmistolla talkoot, joihin oli tullut toimiston henkilökuntaa ja paljon inkeriläisiä. Suuren nälän ja ruton aikoihin on kuolleita haudattu kiireesti minne sattuu. Useimmat haudat ovat ristittömiä, toisissa puuristeissä on vain lyijykynällä kirjoitettu vainajan henkilötiedot. Koetimme saada aikaan jonkinlaista järjestystä. - - - Muutaman tunnin ahkeran työn jälkeen hautausmaa tuli kokonaan toisen näköiseksi. - - - Leirinjohtaja kapteeni Tirrasen kanssa oli puhetta muistomerkistäkin, joka on joskus pystytettävä.

Muistomerkki sotien aikana tänne toki perustettiin, mutta se hävitettiin Neuvostoliiton miehitysvallan toimesta, jolloin leirien alueet suuremmalta osin jäivät tärkeän sotilaallisen tukikohdan Paldiskin erikoisvyöhykkeeseen.

Vuonna 1970 siirrettiin KGB:n aloitteesta hautausmaalle isohko siirtokivilohkare. Neuvosto-Viron kulttuuriministeriön muinaismuisto-osasto sai käskyn ottaa suojelun alle „fašistisen miehityksen aikana natsismin kannattajien toimesta nälkään, tauteihin ja hakkaamiseen kuolleiden neuvostokansalaisten hautapaikka”. Asiakirjoissa ja muistolaatassa ei mainittu mitään Suomesta eikä inkerinsuomalaisista, vaan yksinomaan „fašismin uhreista”.

Seuraava muistomerkki (risti metalliputkista) avattiin Põllkülan hautausmaalla vuonna 1992, 10. toukokuuta inkerinsuomalaisten aloitteesta ja rovasti Timo Kökön siunaamana.

Vuoden 2004, 20. heinäkuuta siunattiin seuraava muistokivi Suomen Tallinnan Suurlähetystön toimesta. Muistokiveen on hakattu teksti: Täällä lepäävät sodan jaloista vuosina 1941–1944 pelastetut, matkalla Suomeen uupuneet sadat inkerinsuomalaiset.

Vuonna 2018 siunattiin muistotaulu siirto-operaatioiden johtajalle Pentti Kaiteralle. Taulusta lukee: Inkerin suomalaisten jäkipolvi kunnioittaa vainajien muistoa ja kiittää v 19421944 pelastustoimien johtajaa Pentti Kaiteraa.

Katso myös

• Kloogan inkeriläisleiri

Lähteet ja kirjallisuus

• R-64, 1, 27, Ida-alade elanikkonna registreerimistoimkonna aruanded Eesti Rahvusarhiiv (Viron Kansallisarkisto)
• R-1916, Leningradi oblasti vähemusrahvustest elanike nimekirjad; Eesti Rahvusarhiiv (Viron Kansallisarkisto)
• Asustusajaloo uurimise otstarbel tehtud elanikkonna nimekirjadEesti Rahvusarhiiv (Viron Kansallisarkisto)
• - Viron Kansallisarkiston kommentoitu julkaisu luutnantti Jaan Lõoke rekisteröintitoimista (ERA.f R-64, n 28a) ja raportista „Rahvusalasest tööst Ingerimaal 1941–1943 ja sellega seostunud probleemidest“ (ERA.R64.1.829a)
• Taisto Raudalaisen haastatteluaineistot v. 1996-2016. - Henkilökohtainen arkisto.
• Flink, Toivo 2000. Neuvostovalta ja inkeriläiset: Väestönsiirrot. – Inkeri: Kertomus Inkerin kansoista ja kulttuureista. (Toim. Lassi Saressalo.) Tampereen Museoiden Julkaisuja, 56. Tampere.
• Kaitera, Pentti 1984. Inkerin suomalaisen väestön siirto Suomeen. Inkeriläisten Viesti, 5.
• Kempi, Toivo 2010. Miehet tulevat merten takaa. Muistelmia inkeriläisistä kuumassa ja kylmässä sodassa. (Täydennetty ja kuvitettu painos.) Hämeenkyrön Kirjapaino OY. (Omakustanne.)
• Laakmann, Heinrich 1942. Ingermanland und die Ingermanländische Finnen. Mt 5 karten. Schriften der Publikationsstelle für den Dienstgebrauch (hrsg. Von Joh. Papritz u. Wolfgang Kohte.) Berlin: Selbstverlag der Publikatsionsstelle.
• Laherand, Ilmar, 2008. Ingerimaa sõjapõgenikud Paldiskis. Paldiski: OÜ Infotrükk. (Omakustanne.)
• Laherand, Ilmar /Verkkojulkaisu/
• Maripuu, Meelis 2010. Места заключения в Эстонии в период немецкой оккупации 1941–1944 гг. Tuna. Ajalookultuuri ajakiri, 91-108.
• Mussajev, Vadim 2004 = Мусаев В. И. Политическая история Ингерманландии в конце XIX-XX веке. Санкт-Петербург: Нестор-История.
• Noormets, Tiit 2001. Eestlaste ja teiste vähemusrahvuste ümberasustamine Loode-Venemaalt Saksa okupatsiooni ajal 1942–1943. Tuna. Ajalookultuuri ajakiri, 2001, 2, 39–59.
• Pesonen, Niilo 1992. Voi, voitettuja. Pitkän elämän varrella muistiin merkittyä. Helsinki: Tammi.
• Raudalainen, Taisto 2014. Oma maa ubinaäitsen. Ingerisoomlased 20. sajandil. Tallinn: Argo.
• Raudalainen, Taisto 2015. Avomielisesti vaietusta historiasta. Haastattelu Liisa Tenkun kanssa. Inkeri (6−8). Tartu: Eesti Inkerisoomlaste Liit.
• Raudalainen, Taisto 2019. Vaateid ingerisoomlaste lähiajalukku : Tunnen maad, kus olen sündind, kuid ei aima, kuhu koolen... Horisont, no 10, 34-44. MTÜ Loodusajakirjad.
• Raudalainen, Taisto 2020. Ingerisoomlased meenutasid 75 aasta tagust evakuatsiooni seminaride, mälestusretke ja -tahvliga. Soome-ugri Sõlmed. MTÜ Fenno-Ugria Asutuse aastaraamat 2019. Tallinn: MTÜ Fenno-Ugria Asutus.
• Sihvo, Jouko 2000. Inkerin Kansan 60 kohtalon vuotta. Helsinki : Kustannusosakeyhtiö Tammi.
• Tenkku, Liisa; Tenkku; Jussi 2008. Inkeriläisiä siirtämässä. Jussi ja Liisa Tenkun päiväkirjat 1943–1944. Suomalaisen Kirjallisuudeen Seuraan Toimituksia, 1151. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Veiderma, Mihkel 2005. Ääremärkusi ingerisoomlaste kohta. Akadeemia 2005, 5, 850–851.
• Veiderma, Mihkel 2009. Tagasivaade eluteele. Tallinn: Eesti Keele Sihtasutus.
• Virolainen, Maria 1979. Henkilökohtaisia muistikuvia vaikeilta vuosilta. Inkeriläisten Viesti, 1979, 9.