Oxfordin sähköinen kello
Oxfordin sähköinen kello (tunnetaan myös nimellä Clarendon Dry Pile) on kokeellinen sähkökello, joka on soinut vuodesta 1840 lähtien. Se oli yksi ensimmäisistä laitteista, jotka pappi ja fyysikko Robert Walker osti laitekokoelmaansa.[1] Kello sijaitsee Oxfordin yliopistossa, Englannissa ja se soi edelleen, vaikkakin äänettömästi, koska se on kahden lasikerroksen takana.
Suunnittelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kokeilu koostuu kahdesta messinkikellosta, joista kumpikin on sijoitettu kahden kuivapariston alle. Paristot on kytketty sarjaan, jolloin kelloilla on vastakkaiset sähkövaraukset. Kellonkieli on halkaisijaltaan noin 4 mm oleva metallipallo, joka on ripustettu paristojen väliin ja joka soittaa kelloja vuorotellen sähköstaattisen voiman vaikutuksesta. Kun kellonkieli koskettaa yhtä kelloa, se latautuu sen alla olevasta paristosta. Kosketuksen jälkeen kello alkaa hylkiä samanvarauksista kellonkieltä ja päinvastaisen varauksen omaava kello alkaa vetää sitä puoleensa. Kun kellonkieli koskettaa toista kelloa ja prosessi kääntyy, johtaa se kellonkielen värähtelyliikkeeseen kellojen välillä. Sähköstaattisten voimien käyttö tarkoittaa, että vaikka liikkeen luomiseen tarvitaan korkea jännite, vain pieni määrä varausta siirtyy kellosta toiseen. Tämän seurauksena akut tyhjenevät hyvin hitaasti, minkä vuoksi paristot ovat kestäneet laitteen käyttöönotosta lähtien. Kellon värähtelytaajuus on 2 hertsiä.[2]
Kuivaparistojen tarkkaa koostumusta ei tiedetä, mutta tiedetään, että ne on päällystetty sulalla rikillä eristystä varten ja niiden uskotaan olevan Zamboni-paaluja.[1]
Jossain vaiheessa tämänkaltaisilla laitteilla oli tärkeä rooli kahden erilaisen sähköisen toiminnan teorian erottamisessa: kosketusjännityksen teoria (vanhentunut tieteellinen teoria, joka perustuu tuolloin vallinneisiin sähköstaattisiin periaatteisiin) ja kemiallisen toiminnan teoria.[3]
Oxfordin sähköinen kello ei tule toimimaan ikuisesti. Kello sammuu lopulta, kun kuivaparistot ovat luovuttaneet varauksena, ellei kellonkieli kulu loppuun ensin.[4][5] Kello on soinut noin 10 miljardia kertaa vuodesta 1840 lähtien ja sillä on Guinnessin maailmanennätys ”maailman kestävimpänä akkuna, joka tuottaa lakkaamatonta kilinää”.[1]
Kellon toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Satunnaisia lyhyitä korkean kosteuden aiheuttamia keskeytyksiä lukuun ottamatta kello on soinut jatkuvasti vuodesta 1840 lähtien.[6] Kello on rakennettu arvioiden mukaan vuonna 1825.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Exhibit 1 - The Clarendon Dry Pile archwww.physics.ox.ac.uk. Viitattu 27.7.2022.
- ↑ Oxford Electric Bell Atlas Obscura. Viitattu 27.7.2022. (englanniksi)
- ↑ Hackmann, W.: The Enigma of Volta’s “Contact Tension” and the Development of the “Dry Pile”, s. 103-119. Università degli studi di Pavia, 2000. Teoksen verkkoversio (pdf).
- ↑ World's longest experiment. The Oxford Electric Bell Thomas Parnell The Pitch Drop Experiment Thomas Parnell The Beverly Clock. web.archive.org. 3.3.2016. Arkistoitu 3.3.2016. Viitattu 27.7.2022.
- ↑ Improbable Research web.archive.org. 5.2.2016. Arkistoitu 5.2.2016. Viitattu 27.7.2022.
- ↑ Ord-Hume, Arthur W. J. G: Perpetual Motion : The History of an Obsession, s. 172. St. Martin's Press, 1976. ISBN 9780312601317 Teoksen verkkoversio.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Oxford Electric Bell youtube.com
