Outoja tarinoita

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Outoja tarinoita 3)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Outoja tarinoita on Markku Sadelehdon toimittama ja Jalavan julkaisema kauhuantologioiden sarja, jonka kuusi osaa ilmestyivät vuosina 1990–1994. Sarjan nimi on viittaus vuosina 1923–1954 ilmestyneeseen pulp-lehti Weird Talesiin. Weird Talesissa julkaistujen novellien lisäksi sarjassa ilmestyi monipuolisesti 1900-luvun mittaan kirjoitettua brittiläistä ja yhdysvaltalaista kauhukirjallisuutta. Tunnettuja sarjassa julkaistuja kirjailijoita olivat muun muassa H. P. Lovecraft, Robert E. Howard, Robert Bloch ja Clive Barker.

Outoja tarinoita ei alun perin tarkoitettu sarjaksi, vaan Markku Jalava aikoi julkaista valikoiman suomennoksia erään amerikkalaisen Weird Tales -antologian parhaista novelleista. Toimittajaksi sattumalta päätynyt Sadelehto teki kuitenkin omat novellivalintansa jo ennen alkuteoksen saapumista. Sadelehto innostui antologian kokoamisesta ja ryhtyi toimittamaan Jalavalle myös muita kokoelmia ja antologioita. Oudot tarinat Sadelehto suunnitteli trilogiaksi, jonka ensimmäinen osa esittelisi Weird Tales -sukupolven, toinen osa 1940-luvulla syntyneet kauhukirjailijat ja kolmas osa 1950-luvulla syntyneet.

Jalavan toivomuksesta Outoja tarinoita 2 keskittyi kuitenkin splatterpunkiin, kun taas Outoja tarinoita 3 käsitteli tieteiskauhua. Jälkimmäisenä mainitun novellit oli suomennettu Kauhupokkari-sarja varten, joka lopetettiin kuitenkin ensimmäiseen osaansa. Myös Outoja tarinoita 5 rakentui suurelta osin Kauhupokkariin tarkoitettujen novellien varaan. Outoja tarinoita 4 käsitteli ensimmäisen osan tavoin Weird Tales -kirjailijoita, mutta oli Sadelehdon mielestä onnistuneempi kokonaisuus. Kuudetta osaa Sadelehto piti sarjan parhaana; antologian teemaa hän ei suostunut paljastamaan.

Sarjan kirjat myivät viimeistä osaa lukuun ottamatta hyvin. Suosituin oli neljäs osa, josta otettiin myös tavanomaista suurempi painos. Tieteiskirjallisuuslehtien arvostelut olivat vaihtelevia: sarjaa ylistettiin Suomessa paljolti piiloon jääneen kauhuperinteen esiin tuomisesta, mutta toisaalta antologioita kritisoitiin epätasaisesta materiaalista. Huonoimmin menestyi sarjan viimeinen osa, joka myi aiempia osia vähemmän ja sai kehnoja arvosteluja.

Outoja tarinoita 1 (1990)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Outoja tarinoita 1
Kirjailija Markku Sadelehto (toim.)
Kansitaiteilija Jari Rasi
Kieli suomi
Genre kauhu, weird fiction
Kustantaja Jalava
Ulkoasu nidottu
Sivumäärä 242
ISBN 951-8954-22-4
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Kustannus Oy Jalavan kustannusjohtaja Markku Jalava suunnitteli 1980-luvun lopussa Weird Tales -lehdessä julkaistuista novelleista koostuvaa antologiaa. Jalavan suunnitelmana oli valita parhaat novellit Stefan R. Dziemianowiczin toimittamasta, niin ikään Weird Tales -nimisestä antologiasta, joka yli 600-sivuisena oli sellaisenaan liian paksu. Kesäkuussa 1989 Jalava keskusteli liikeasioissa kajaanilaisen antikvariaatinpitäjä Markku Sadelehdon kanssa. Sadelehto antoi ehdotuksia antologian suhteen, jolloin Jalava kysyi, haluaisiko Sadelehto toimittaa antologian itse.[1]

Sadelehto ryhtyi tutkimaan kokoelmaansa ja sai pian valittua useimmat antologian novellit. Dziemianowiczin antologiasta Sadelehto valitsi omaan kirjaansa vain yhden novellin, H. Warner Munnin ”Ketjun”. Theodore Sturgeonin novelli ”Professorin Teddykarhu” löytyy molemmista kokoelmista, mutta tämä oli sattumaa. Taittovaiheessa havaittiin, että kirjasta tulisi varsin lyhyt, joten Sadelehto otti Dziemianowiczin antologiasta mukaan vielä kolmannenkin novellin, Richard Mathesonin tarinan ”Slaughterin talo”, vaikka se ei hänen mielestään ollutkaan toimiva lopetusnovelli. Alun perin Sadelehto aikoi kirjan lopetukseksi Joseph Payne Brennanin novellia ”Slime”, mutta sen alkutekstiä hän ei löytänyt ajoissa.[1]

Outoja tarinoita 1 oli Sadelehdon ensimmäinen toimitustyö. Antologian kirjailijanimiä olivat esimerkiksi H. P. Lovecraft, Ray Bradbury, Robert E. Howard, Clark Ashton Smith ja Robert Bloch. Myöhemmin Sadelehto toimitti kaikilta viideltä myös yhden tai useamman yhteen kirjailijaan keskittyneen novellikokoelman. Howard-kokoelma Conan ja demonit oli Sadelehdon toinen toimitustyö ja ehti kauppoihin jo ennen Outoja tarinoita 1:stä. Molemmat kirjat ilmestyivät vuonna 1990.[1]

Outoja tarinoita 1:n vastaanotto oli enimmäkseen myönteinen. Aikakoneen arviossa Eija Elo kehui sekä Sadelehdon novellivalintoja, ”erinomaisia” suomennoksia että ”yllättävän tyylikästä” kansikuvaakin. Elon mukaan antologia heijasteli laajempaa kehitystä, jonka myötä Suomessa alettiin vihdoin tiedostaa kauhuperinteen olemassaolo ja laajuus.[2] Helsingin Sanomissa Keijo Kettunen nosti H. P. Lovecraftin (”Rotat seinissä”) ja Ray Bradburyn (”Urakoitsija”) novellit kokoelman parhaimmistoon. H. Warner Munnin ”Ketjua” hän piti selvästi heikompana kuin Edgar Allan Poen samankaltaista kertomusta ”Kuilu ja heiluri”. Robert Blochin novellin (”Kunnioittaen, Viiltäjä-Jack”) loppua Kettunen piti kuluneena.[3] Portin Boris Hurtan mielestä suurin osa kirjan novelleista oli Lovecraftin tarinaan verrattuna melko väljähtäneitä. Rikostarinoihin viittaavien loppuyllätysten sijasta Hurtta kaipasi goottilaista yliampuvuutta, vaikka sitä pidettäisiinkin vanhentuneena ja naurettavana.[4]

Ensimmäisen osan novellit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Outoja tarinoita 2 (1990)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Outoja tarinoita 2
Kirjailija Markku Sadelehto (toim.)
Kansitaiteilija Jari Rasi
Kieli suomi
Genre kauhu, splatterpunk
Kustantaja Kustannus Oy Jalava
Ulkoasu nidottu
Sivumäärä 284
ISBN 951-8954-51-8
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Markku Jalava oli aikonut Outoja tarinoita -antologian yksittäiseksi kirjaksi, mutta toimitustyöstään innostuneen Sadelehdon ehdotuksesta se päätettiin laajentaa sarjaksi. Sadelehdon alkuperäisenä suunnitelmana oli tehdä trilogia, jonka ensimmäinen osa käsittäisi 1900-luvun alun kirjailijat, toinen osa 1940-luvulla syntyneet kirjailijat ja kolmas osa 1950-luvulla syntyneet. Toiseen osaan Sadelehto kaavaili Stephen Kingin, Dean Koontzin ja Peter Straubin kaltaisia nimiä. Antologia jäi kuitenkin ilmestymättä, koska Jalavan mielestä splatterpunk-antologialle oli ”sosiaalinen tilaus”. Outoja tarinoita 2:n pohjaksi tuli kaavailtu kolmas osa, johon Sadelehto kirjoitti uuden, splatter-teemaisen esipuheen.[1]

1940-luvun kirjailijoita esitellyt antologia jäi lopulta kokonaan tekemättä. Sadelehdon mukaan sekä hän että Jalava alkoivat myöhemmin pitää temaattisesti koottuja kirjoja parempina kuin sukupolviantologioita.[1]

Splatterpunk-antologiaksi alaotsikoitu Outoja tarinoita 2 ilmestyi vielä vuoden 1990 aikana. Käytännössä useimmat kirjan novellit eivät kuitenkaan edustaneet splatterpunkia.[1] Poikkeuksia olivat David J. Schow’n ”Läskitoukka ja Jerryn lapset”[5] sekä John Skippin ja Craig Spectorin ”Miestenhuone”, jota Sadelehto piti eräänä suuntauksen perusteksteistä. Sadelehdon itsensä mukaan Outoja tarinoita 2:n suurin ansio oli kuitenkin Clive Barkerin Helvetilliset-pienoisromaanin julkaiseminen suomeksi. Kokoelmasta jouduttiin painokanteen pelossa jättämään pois Joe R. Lansdalen novelli ”Cadillac-autiomaan tuolla puolen”. Sadelehdon mukaan uskonnolliset piirit kävivät vuoden 1990 aikoihin uusia kirjoja läpi oikeustaistelu mielessään. Syyte ei todennäköisesti olisi johtanut mihinkään, mutta Jalavan kaltaisella pienellä kustantamolla ei ollut varaa ottaa oikeudenkäynnin riskiä. Myöhemmin Lansdalen novelli julkaistiin WSOY:n FAN-sarjaan kuuluneessa antologiassa Kuoleman kirjat 2.[1]

Outoja tarinoita 2 sai kielteisen vastaanoton, ja kriitikot huomauttivat, että teoksen markkinointi splatterpunkina oli harhaanjohtavaa. Sadelehdon mukaan monet nuoret lukijat pitivät hänen moderneista kokoelmistaan ja niiden tavasta yhdistellä raakaa väkivaltaa ja erotiikkaa. Vanhemmat lukijat puolestaan olivat sitä mieltä, ettei kirjoja olisi pitänyt edes julkaista.[1] Aikakoneen arviossa P. A. Manninen kuvaili kokoelmaa ”ihan kivaksi viihteeksi”, mutta oli pettynyt siihen, että useimmista noveilleista puuttuivat sekä splatter että punk. Ainoan poikkeuksen muodosti David J. Schow’n kertomus, jota Manninen piti samalla kirjan parhaana. Barkerin Helvetilliset oli Mannisen mukaan tekotaiteellinen ja selvästi Barkerin itse ohjaamaa ja käsikirjoittamaa elokuvaversiota huonompi.[5]

Sadelehto jatkoi myöhemmin Outoja tarinoita 2:n sisältämien teemojen parissa ja toimitti kauhua ja rakkauskirjallisuutta yhdistelleet antologiat Julma on rakkaus sekä Suuri hiljaisuus. Kaksi jälkimmäistä olivat hänen mukaansa sekä onnistuneempia, henkilökohtaisempia että syvällisempiä kokonaisuuksia. Kepeämmin hän käsitteli samaa aihetta Kuoleman kirjat -sarjassaan.[1]

Toisen osan novellit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ray Garton: ”Syntiset kuvat” (Sinema, 1988)
  • Clive Barker: ”Helvetilliset” (The Hellbound Heart, 1987)
  • Alan Rodgers: ”Poika joka palasi kuolleista” (The Boy Who Came Back from the Dead, 1987)
  • John Skipp & Craig Spector: ”Miestenhuone” (Gentlemen, 1987)
  • Joe R. Lansdale: ”Tikkejä kuolleen selässä” (Tight Little Stitches in a Dead Man’s Back, 1986)
  • David J. Schow: ”Läskitoukka ja Jerryn lapset” (Jerry’s Kids Meet Wormboy, 1989)

Outoja tarinoita 3 (1991)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Outoja tarinoita 3
Kirjailija Markku Sadelehto (toim.)
Kansitaiteilija Jari Rasi
Kieli suomi
Genre kauhu, tieteiskirjallisuus
Kustantaja Jalava
Ulkoasu nidottu
Sivumäärä 266
ISBN 951-8954-83-6
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Vuonna 1990 ilmestyi Sadelehdon toimittama ja Jalavan kustantama Kauhupokkari 1. Se oli taloudellisesti epäonnistunut yritys laajentaa kauhusarjaa kioskikirjojen puolelle. Kauhupokkari-sarja lopetettiin ensimmäiseen osaansa, mutta Sadelehto oli jo ehtinyt ideoida toisen ja kolmannen osan. Tarinoihin oli hankittu kustannusoikeudet ja ne oli jopa ehditty kääntää. Kauhupokkareihin kaavaillut novellit kierrätettiin siksi Outoja tarinoita -sarjan myöhempiin osiin. Sadelehdon mukaan Kauhupokkarin tekeminen oli ”pyöritystä piikkitynnyrissä”, ja ylijäämänovellien toimitustyö hidasti hänen kehittymistään antologistina. Tämä näkyi myös sarjan myöhempien osien vastaanotossa, kun arvostelijat ihmettelivät, miksi Sadelehdon ura ”sahaa edes takaisin”.[1]

Outoja tarinoita 3 perustui Kauhupokkari 3:n suunnitelmiin. Kirjaan lisättiin myös kaksi muuta novellia,[1] ja teemaksi tulivat ihmisen kohtaamiset vieraiden, vihamielisten elämänmuotojen kanssa.[6] Kirjan tunnetuimman novellin, John W. CampbellinOlennon” Sadelehto oli toimitusvaiheessa jättää kokonaan pois, koska piti tekstiä huonosti kirjoitettuna ja vanhentuneena. Tilalle hän harkitsi John Martin Leahyn tarinaa ”Amundsenin teltassa”, mutta päätyi lopulta ”Olentoon” sen klassikkostatuksen vuoksi.[7] Leahyn novellin Sadelehto julkaisi vuosia myöhemmin antologiassa Lovecraftin lähteillä.

Aikakoneen arviossa Juhani Hinkkanen piti Outoja tarinoita 3:a kohtuullisen onnistuneena ja ylisti kirjan sisältävän ”jopa muutamia klassikoita”. Theodore Sturgeonin ”Se” menee ”suoraan kauhun ytimeen”, kun taas John W. Campbellin ”Olento” on merkittävä lähinnä siitä tehtyjen elokuvaversioiden ansiosta (’Se’ toisesta maailmasta, 1951, ja ”Se” jostakin, 1982). Tuoreemmista novelleista Hinkkanen nosti parhaiksi Tom Reamyn ”Umpikujassa” sekä Michael Shean ”Ruumiinavauksen”. Kokoelman päättävää Guy N. Smithin ”Äyriäisten kostoa” Hinkkanen piti todella huonona, samoin Jari Rasin anakronistista ja halvannäköistä kansitaidetta.[6]

Kolmannen osan novellit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Outoja tarinoita 4 (1992)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Outoja tarinoita 4
Kirjailija Markku Sadelehto (toim.)
Kansitaiteilija Jari Rasi
Kieli suomi
Genre kauhu, weird fiction
Kustantaja Jalava
Ulkoasu nidottu
Sivumäärä 248
ISBN 951-8954-95-X
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Vuonna 1992 ilmestynyt Outoja tarinoita 4 muistutti teemoiltaan ja kirjailijanimiltään sarjan ensimmäistä osaa. Molemmissa kirjoissa novellit on järjestetty kronologisesti kirjoitusajankohdan mukaan. Sadelehdon mukaan taustalla vaikutti hänen tyytymättömyytensä Outoja tarinoita 1:een. Neljäs osa olikin yritys toteuttaa sama konsepti onnistuneemmin. Novellit Sadelehto valitsi niin, että ne kronologisessa järjestyksessäkin muodostivat jännitteen nousuja ja laskuja. Monissa tarinoissa oli lisäksi H. P. Lovecraft -vaikutteita,[1] ja novelleista peräti kolme oli joko Lovecraftin omissa nimissä kulkevia tarinoita tai hänen muille kirjailijoille haamukirjoittamiaan tekstejä.[8] Jalavan aiemmat Lovecraft-kokoelmat kääntänyt Matti Rosvall suomensi myös Outoja tarinoita 4:n novellit.[1]

Neljättä osaa painettiin 3 000 kappaletta; enemmän kuin yhtäkään toista sarjan osaa. Painos myös myytiin nopeasti loppuun.[1] Aikakoneen arvostelussa Juhani Hinkkanen piti antologiaa yhtä epätasaisena kuin sen esikuvana toiminutta Weird Tales -lehteäkin. Klassikoita ei kokoelmassa hänen mukaansa juurikaan ollut, mutta kokonaisuus oli silti parempi kuin samoihin aikoihin suomennettu, Peter Hainingin toimittama Weird Tales – fantasialehden parhaat alkuperäiskuvin.[9]

Neljännen osan novellit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Outoja tarinoita 5 (1993)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Outoja tarinoita 5
Kirjailija Markku Sadelehto (toim.)
Kansitaiteilija Jari Rasi
Kieli suomi
Genre kauhu, psykologinen kauhu
Kustantaja Jalava
Ulkoasu nidottu
Sivumäärä 246
ISBN 951-887-008-X
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Vuonna 1993 ilmestyi Outoja tarinoita 5, jonka novelleista suurin osa oli alun perin aiottu Kauhupokkari 2:een. Antologiaa varten käännettiin lisäksi kuusi muuta tarinaa. Lopputulos oli Sadelehdon mukaan ”sinfoninen” ja ”kuin palapeli”, eikä hän siksi halunnut paljastaa teoksen ideaa.[1] Esipuheessa Sadelehto kuvailee kirjaa uransa oudoimmaksi kokonaisuudesta, jossa on neliosainen rakenne: ”ensin teemat esitellään, sitten on klassinen välinäytös, sitten teemoja kehitellään ja lopulta koko orkesteri soittaa raivoisan finaalin”. Antologian avaintekstiksi Sadelehto nostaa Harlan Ellisonin urbaanin kauhutarinan ”Kuin piiskattu koira”. Takakannen mukaan ”antologian teemoja ovat lapsuuden ja nuoruuden kauhut”.[10]

Outoja tarinoita 5:n piti alun perin sisältää 15 novellia ja tämä mainittiin myös Portti-lehdelle annetuissa ennakkotiedoissa. Ennen painamista Sadelehto päätti kuitenkin jättää antologiasta pois Kauhupokkari 2:ta varten käännetyn David Draken muinaiseen Roomaan sijoittuvan kauhutarinan. Novelli ei sopinut kokonaisuuteen, ja Sadelehto piti tarinaa niin huonona, ettei lopulta julkaissut sitä missään antologiassa, vaikka tarinan julkaisuoikeuksista oli jo maksettu ja se oli jopa ehditty kääntää.[1]

Portti-lehden Juho-Antti Tuhkanen nosti novelleista esiin ”Henry Kuttnerin loisteliaan Cthulhu-pastissin ’Hydra’, jota ei löydä mistään ulkomaisesta antologiasta”.[1]

Viidennen osan novellit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Outoja tarinoita 6 (1994)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Outoja tarinoita 6
Kirjailija Markku Sadelehto (toim.)
Kansitaiteilija Heini Kauppinen
Kieli suomi
Genre kauhu
Kustantaja Jalava
Ulkoasu nidottu
Sivumäärä 248
ISBN 951-887-034-9
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Vuonna 1994 julkaistu Outoja tarinoita 6 jäi sarjan viimeiseksi osaksi. Vuosien mittaan Kustannus Oy Jalavassa tapahtui henkilöstönvaihdoksia, ja sarjan lopetus tapahtui kustantajan toivomuksesta.[1]

Sadelehdon mielestä Outoja tarinoita 6 oli sarjan paras osa: ”Tekstit piti etsiä suurella vaivalla. Kirjaa tehdessä alkuperäinen ideani meni kerrankin läpi sellaisenaan; se vastaa käsitystäni hyvästä antologiasta. Esipuhetta kirjoittaessani sain päähänpiston, etten paljasta mitään teemoista lukijoille.”[1] Antologian viimeisen novellin, Thomas Ligottin ”Tohtori Locrianin parantolan”, Sadelehto kuvaili kiteyttävän hänen jäähyväistunnelmansa Outoja tarinoita -sarjalle.[11] Kuudennen osan arvostelut ja myyntiluvut olivat kuitenkin koko sarjan huonoimmat, ja Sadelehdon jopa väitettiin ”kaivelleen amerikkalaiskirjailijoiden roskakoreja”. Sadelehdon mukaan tämä johtui siitä, että kriitikot eivät saaneet kiinni hänen ideastaan.[1]

Kuudennen osan novellit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Outoja tarinoita -kirjat saivat vaihtelevia arvioita. Myyntiluvut sen sijaan olivat viimeistä osaa lukuun ottamatta tasaisen hyvät; painosmäärät vaihtelivat 1 500 ja 3 000 välillä ja useimmat kirjoista myytiin suhteellisen nopeasti loppuun. Sarjan suosituin osa oli Outoja tarinoita 4, huonoimmaksi arvioitiin yleensä viimeinen osa.[1]

Sadelehdon mukaan oli pohjoismaisittain poikkeuksellista, että ulkomaista kauhukirjallisuutta käännettiin ja julkaistiin lyhyessä ajassa niin paljon. Myöhemmissä toimituksissaan Sadelehto jatkoi monien Outoja tarinoita -sarjan esittelemien kirjailijoiden ja teemojen parissa.[1] Monia Outoja tarinoita -antologioita arvosteltiin epätasaisesta materiaalista.[3][6][9] Sadelehto itse oli sitä mieltä, että hyvä antologia rakentuu muutaman klassikon varaan, jolloin jännitteessä on romaanin tapaan nousuja ja laskuja.[1]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w Tuhkanen, Juho-Antti: Ikuisuuden kultakentillä, eli matka antologisti Markku Sadeledhon seurassa kirjallisuuden hämärille rajamaille. Portti, 1995, 14. vsk, s. 20–43. Tampereen Science Fiction Seura ry.
  2. Elo, Eija: Outoja tarinoita 1 Aikakone. 3/1990. Viitattu 30.3.2017.
  3. a b Kettunen, Keijo: Kummitustaloja ja kirouksia. Helsingin Sanomat 24.8.1990.
  4. Hurtta, Boris: Outoja tarinoita 1, Portti 3/1990.
  5. a b Manninen, P. A.: Outoja tarinoita 2 Aikakone. 2/1991. Viitattu 30.3.2017.
  6. a b c Hinkkanen, Juhani: Outoja tarinoita 3 Aikakone. 1/1992. Viitattu 15.12.2020.
  7. Outoja tarinoita 3, s. 7.
  8. Sadelehto, Markku (toim.): Outoja tarinoita 4. (Suomentanut Matti Rosvall) Helsinki: Jalava, 1992. ISBN 951-8954-95-X
  9. a b Hinkkanen, Juhani: Weird Tales & Outoja tarinoita 4 Aikakone 3/1992. Viitattu 30.3.2017.
  10. Outoja tarinoita 5, s. 5, takakansi.
  11. Outoja tarinoita 6, s. 10.