Otto Halonen
Otto Armas (Ami) Halonen (17. maaliskuuta 1899 Kuopio – 1. joulukuuta 1961) lempinimeltään Ami oli suomalainen jääkärikapteeni.[1] Halonen oli Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikana sotilaskoulutuksen saanut jääkäri. Hän ei ehtinyt osallistua taistelutoimiin Saksan itärintamalla, mutta Suomeen palattuaan Halonen osallistui sisällissotaan joukkueenjohtajana Valkoisen armeijan riveissä. Hän osallistui vielä sotilasuransa aikana taistelutoimiin komppanianpäällikkönä talvi- ja jatkosodan aikana.
Perhe ja opinnot
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Halonen kävi kaksi luokkaa Kuopion klassillista lyseota ja suoritti yksityisesti keskikoulukurssin Terijoen yhteiskoulussa vuonna 1924. Hän suoritti Haminan taistelukoulun vuonna 1918 ja taktiikan soveltamiskurssin Suojeluskuntain päällystökoulussa vuonna 1925.[2][3]
Hänen vanhempansa olivat talonomistaja Aukusti Halonen ja Anna Helena Savolainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Meeri Ikävalkon kanssa, josta hän erosi vuonna 1929 ja avioitui toisen kerran vuonna 1932 Aino Hilja Lappalaisen kanssa.[2][3]
Halosella oli kaksi lasta ensimmäisestä avioliitosta ja neljä jälkimmäisestä. Hänen kaikki kolme poikaansa seurasivat hänen esimerkkiään ja olivat sotilasuralla. Pojista kenraaliluutnantti Ilkka Halonen erosi vakinaisesta palveluksesta Pohjois-Suomen sotilasläänin komentajana.[4]
Jääkäriaika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Halonen liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 30. syyskuuta 1917, josta hänet siirrettiin pataljoona 1. komppaniaan 13. lokakuuta 1917.[2][3]
Suomen sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Katso myös: Suomen sisällissota
Halonen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 3. Jääkärirykmentin 5. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin Tampereella ja Viipurissa.[2][3]
Sisällissodan jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Halonen palveli sisällissodan jälkeen edelleen 3. Jääkärirykmentissä, jonka nimi muutettiin myöhemmin Savon jääkärirykmentti n:o 3:ksi ja edelleen Uudenmaan rykmentiksi. Hän toimi rykmentissä ensin joukkueenjohtajana eri komppanioissa ja määrättiin 26. marraskuuta 1918 alkaen 3. komppanian päälliköksi ja 23. joulukuuta 1918 alkaen I pataljoonan adjutantiksi sekä 1. joulukuuta 1919 jälleen 3. komppanian päälliköksi ja 15. syyskuuta 1920 alkaen 1. komppanian päälliköksi ja 20. huhtikuuta 1921 alkaen 1. konekiväärikomppaniaan nuoremmaksi upseeriksi. Hän toimi rykmentin aliupseerikoulun johtajana 5. syyskuuta 1921 – 15. helmikuuta 1922 välisen ajan. Hän haavoittui Rajajoen kahakassa 2. syyskuuta 1919 Uudenmaan rykmentin ollessa vartioimassa rajaa Kannaksella. Hänet siirrettiin komppanianpäälliköksi 26. huhtikuuta 1922 Polkupyöräpataljoona 2:een ollen myös kaksi kertaa ryhmänjohtajakurssien johtajana. Armeijasta hän erosi 15. huhtikuuta 1925 ja siirtyi suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja hänet sijoitettiin 1. syyskuuta 1925 Kymenlaakson suojeluskuntapiirin 1. alueen päälliköksi, josta hänet siirrettiin 1. marraskuuta 1928 Etelä-Hämeen suojeluskuntapiirin 1. alueen päälliköksi. Suojeluskuntajärjestöstä hän erosi 30. tammikuuta 1930 ja oli myöhemmin Kuopion suojeluskunnan paikallispäällikkönä 1. marraskuuta 1932 – 1. huhtikuuta 1933 välisen ajan ja hoiti oman toimensa ohella Kuopion suojeluskuntapiirin 1. alueen päällikön tehtäviä 22. joulukuuta 1932 – 31. maaliskuuta 1933 välisen ajan. Suojeluskuntatyönsä jälkeen hän toimi maanviljelijänä Siilinjärvellä.[2][3]
Talvi- ja Jatkosota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Halonen osallistui talvisotaan YH:n aikana Jalkaväkirykmentti 39:n II pataljoonan (II/JR 39) konekiväärikomppanian päällikkönä ja myöhemmin Jalkaväkirykmentti 38:n I pataljoonan komentajana ja uudelleen edellä mainitun konekiväärikomppanian päällikkönä ja osallistui taisteluihin Uomaalla, Lavajärvellä, Pyhäjärvellä, Ruhtinaanmäellä, Mitrossa, Nietojalla ja Koirinoja–Konnunkylä akselilla. Jatkosotaan hän osallistui komppanianpäällikkönä Jalkaväkirykmentti 51:n III pataljoonassa (III/JR 51) vuoteen 1942 saakka ja osallistui taisteluihin Pälkjärvellä, Matkaselässä, Jänisjoella, Hämekoskella, Läskelässä, Kiteenjoella, Ruskealassa ja Tuokslahdella, missä hän haavoittui 16. elokuuta 1941 ja kotiutettiin vuonna 1942, mutta toimi Siilinjärvellä senkin jälkeen väestönsuojelutehtävissä.[3]
Sotien jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Halonen toimi sotien jälkeen maanviljelijänä Siilinjärvellä. Hänet on haudattu Siilinjärvelle.[3]
Luottamustoimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Halonen toimi Sotainvalidien Veljesliiton Siilinjärven Sotainvalidit ry:n puheenjohtajana vuosina 1944–1961.[2][3]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
           |
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.